Siirry pääsisältöön

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu
Gummerus (2013)
281 s.
Pisteitä: 4/5

"Hän ei ollut voinut valita maata, johon hänet istutettiin. Ei toisia puita, joiden seuraan hänet asetettiin. Hän oli kasvanut synnyinmaassaan, siinä valossa ja varjossa, niissä tuulissa ja sateissa, ja työntänyt juurensa syvälle multaan pysyäkseen pystyssä. Hän oli kiintynyt kasvupaikkaansa, omaan kotimetsäänsä, vaikka muitakin hyviä metsiä oli varmasti olemassa. Oman rungon siirtäminen juurineen oli kuitenkin työlästä."
Lestadiolaisperhe, usko. Väsynyt äiti, kyseenalaistava isä. Kärsimys, rakkaus, kärsimys, rakkaus. Rakkaus.

Ulkopuolelle: Hyvä kirja ei kerro pelkkää tarinaa, se ei jää vain kauniiksi kertomukseksi vaan nostaa lukijan teoksen ulkopuolelle, kehottaa lukijan ajattelemaan. Taivaslaulun ehdoton vahvuus on se, että kauniin tarinan lisäksi houkuttelee lukijan pohtimaan omaa suhtautumistaan teoksen teemoihin, uskontoon, uskoon, rakkauteen. Hyvä kirja myös opettaa, kertoo lukijalle asioista, joihin yhteisön ulkopuolinen ei pääse kovin helposti käsiksi. Lestadiolaisuus on minulle vieras aihe, tuntematon; pidin siitä, että tämä teos avasi siihen monia näkökulmia.

Usko: Minulle Taivaslaulu oli muistutus niistä hyvistä asioista, joita usko voi tuoda mukanaan. Kun usko toteutuu hyvin, hyvällä tavalla, kauniina, se tuo yhteisöllisyyttä, aitoa rakkautta, luonnollista elämänasennetta. Pelko vähenee. En ole koskaan sukeltanut itse syvälle uskon maailmaan, ja minua työntävät siitä kauemmas ahtaalta tuntuva maailmankuva, syntiluokittelut (on olemassa paljon vääriä tekoja mutta myös niitä, joita kirkko, seurakunnat, jostakin syystä pitävät syntinä), yhden oikean sanoman välittäminen. Taivaslaulu muistuttaa, että uskossa on kauniita asioita, niitä, joiden vuoksi uskoon kannattaa jäädä, tukeutua. Mutta on niitäkin, jotka väsyttävät, painavat mieltä, vaativat ihmiseltä, eritoten naiselta, liikoja. Rauhala käsittelee näitä ristiriitaisuuksia kauniisti, ja olen onnellinen siitä, että kirjan kaunis, lohdullinen, armollinen tunnelma säilyy loppuun saakka.

Naiseus: Mihin kaikkeen naisen täytyykään olla valmis, mihin kaikkeen nainen uskonnollisessa yhteisössä joutuu sitoutumaan! Mihin naisella oikeastaan on oikeus? Saako itseään ajatella, saako itsestään pitää huolta? Taivaslaululla on tärkeä sanoma: kyllä saa. Yhteisön kurissa eläminen vaatii naiselta paljon, täydellinen vapaus houkuttaa, on sovittava muottiin, tehtävä siten, kuten yhteisö olettaa tekevän. Uskonnollisissa yhteisöissä tuo vaatimus oikeanlaisesta naiseudesta korostuu, mutta mielessäni kävi kyllä, miten paljon yhteiskunta ylipäätään pakottaa muotteihin, saa naiset (tai muut ryhmät) tekemään asioita, joita tehdään tiedostamattomasti siten kuin aina on tehty.

Kertojat: En ole useiden kertojien suuri ystävä. Pidän pienestä, keskittyneestä, kehittyvästä ja kasvavasta kerronnasta. Taivaslaulunkin kohdalla suhtauduin skeptisesti siihen, että kirja on Viljan ja Aleksin vuoropuhelua, kahden ihmisen kertomus, mutta hyvänen aika, niinhän tämä olikin! Viljan ja Aleksin vuorot kasvavat kauniisti yhteen, kietoutuvat rakkaudeksi. Pitkään mietin Aleksi-osuuksien imperfektimuotoa, sen merkitystä: onko sen kautta vain helpompi kertoa menneisyydestä vai onko aikamuodovalinnalla jokin syvempikin merkitys?
     Ja entä ne leikkiosuudet, kuvitteluosuudet! Miten taitavasti ja persoonallisesti Rauhala ottaa mukaan lasten kokemukset, sen, miten todellisuus heijastuu leikeistä, leikit todellisuudesta, miten leikki on elämää. Miten osuvasti nukketyypit kuvaavat erilaisia ihmisiä, Mollamaijat siisteimpinä, kilteimpinä, Bratzit koululuokan huonommaisina, turhamaisimpina. Kuvitelma-, leikkiluvut olivat suosikkejani, ne olivat uusia, muista poikkeavia.
   
Blogitekstit: Blogiteksteistä, niiden toimivuudesta, en ollut yhtä varma. Ne toivat mieleen Itkosen Myöhempien aikojen pyhän, toisen uskontokertomuksen, tätä teosta heikomman. Blogiteksteillä oli samanlainen funktio kuin Itkosen kirjan sähköposteilla: ne taustoittivat uskontoa, kertoivat lisää, toivat esille julkiset näkökulmat, kyseenalaistamiset. Pääsin epäilyksistäni vähitellen, ja ihastuin siihen, miten blogitekstien kautta kirjaan tuotiin julkinen: kirja oli niin monen vastakkaisuuden, tässä kohtaa yksityisen (Viljan ja Aleksin perhe, yksikkö) ja julkisen (kaikille näkyvä blogiteksti, kommentit) vuoropuhelua. Blogiosuudet toivat kirjaan moniäänisyyden tavalla, joka romaaneissa harvoin toteutuu. Vaikka ilahduin yksityisen ja julkisen uskonnon ideasta, jäin silti kaipaamaan blogiteksteiltä enemmän autenttisuutta, todentuntuisuutta. Hieman epäillen suhtaudun siihenkin, että blogitekstejä käytetään malliesimerkkeinä, tekstilajisuosikkeina kaikkialla, internetmaailmasta ja aidosta bloggauksesta irrallisina: romaaninosina (tuomassa teokseen kai todentuntuisuutta, nykyaikaa, mutta voiko blogiteksti oli autenttinen, ellei se ole internetissä?), esimerkkinä nykyajan tekstilajivaatimuksista ("on tärkeää osata kirjoittaa blogiteksti"), jopa korkeakoulujen oppimistehtävien tekstilajina ("kirjoita aiheesta blogikirjoitus").

Kommentit

  1. Todellakin: hyvin samantapaista lukukokemusta! Omaa arviotani kirjoittaessa tajusin, miten vaikeaa oikeastaan on kertoa, miksi jokin kirja tehosi. Vaikutus kun on niin paljon enemmän kuin esim. teoksen kielelliset faktat. Kaikkeen lukemiseen vaikuttaa kuitenkin aina lukijan tausta ja kokemusperä. Sitähän joutuu melkein itseään selittämään, kun analysoi toisen romaania. :-)

    VastaaPoista
  2. Niinpä - vaikka ajattelisi, että no, kirjablogi on sopivan etäinen blogimuoto, niin kyllä tässä tulee analysoineeksi itseäänkin melkoisesti. Mulle on myös tosi vaikea määritellä, mikä kirjasta tekee hyvän - olen huomannut, että keskityn jauhamaan niistä asioista, jotka eivät niinkään onnistuneet, vaikka kirja olisi ollut miten hyvä lukukokemus. Yritän pitää yllä positiivisuushaastetta ja oppia perustelemaan, miksi pidin lukemastani.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti