torstai 15. lokakuuta 2015

Anja Snellman: Antautuminen

Anja Snellman: Antautuminen
WSOY 2015
325 s.
Pisteitä: 5/5
Tunnelma: Oh. Löysin itseni.
"Kaikki on niin helppoa. Kun malttaa katsella ja kuunnella. Ja vaikka ei malttaisikaan. Asiat näyttäytyvät, toiveet tekevät itsensä tykö. Jopa liikaakin. Minä en tahtoisi aavistaa ja arvata niin paljon, minä en haluaisi olla se joka saa vihiä jo paljon ennen muita, se joka yhdistelee asioita automaattisesti, huolestuu ja ilahtuu ja pakahtuu ennen kuin muut.
       Se joka murehtii ja märehtii asioita yksin kotona sängyllä loikoen, Musta Nalle kainalossa, Silkkipaperilinnun heijaamista katsellen."

Lapsuudesta asti maailmassa jotain erilaista: tunteet, aistit, ulkopuolisuus. Henkilökohtainen kertomus erityisherkkyydestä.

Henkilökohtainen: Snellmanin teos on henkilökohtainen avautuminen erityisherkkyydestä, tunteiden ja aistien värittämästä maailmasta. Vaikka Snellman pyörittää aisti- ja tunnekokemuksiaan koko kirjan mitan, Antautuminen ei vello eikä junnaa. Aiheesta on paljon sanottavaa, ja Snellman antaa lukuisia esimerkkejä siitä, miten ominaisuus, joka saa nimen vasta myöhään, vaikuttaa hänen elämäänsä. Herkkyys kulkee kertojan mukana läpi elämän, se ei ole ohimenevä vaihe eikä sitten lopulta mikään vikakaan. Elokuvat vain itkettävät, kauheat tarinat koskettavat eivätkä häviä päästä, äänet ovat liian kovia, sanat töksähtelevät. Jo alusta asti huomaa, että kertoja kokee maailman toisin kuin ihmiset hänen ympärillään, ja se luo romaaniin kiehtovan tunnelman.

Tunnelma: Harvasta kirjasta löytää samanlaisen omaa oloa kuvaavan tunnelman kuin Snellmanin romaanista. Kertoja kuvaa itsensä ulkopuoliseksi, erilaiseksi, sellaiseksi, joka joutuu jatkuvasti selittelemään omaa olemustaan. Kirjaa sävyttävät alakuloisuus, epävarmuus ja ulkopuolisuus, jotka tulevat tietenkin esille, kun hyväksyntää ei saa eikä omaa itseä osaa sijoittaa muiden joukkoon. Vaikka herkkyys näyttäytyy minussa osin eri tavoin kuin Antautumisen kertojassa, löysin tästä kirjasta silti itseni. Samanlaisella sävyllä voisin minäkin kirjoittaa omasta elämästäni - ja ehkä haluaisinkin. Pidin siitä, miten epämiellyttäväksi koettu tunne ja ominaisuus sävyttävät kertojan koko elämää. Surullista on, että tämä piirre - ei siis vika eikä vääryys eikä omituisuus - saa nimen vasta aikuisiällä. Erityisen hyvin samastuin kontrollintarpeeseen sekä siihen, miten kertoja imee itseensä kaikki negatiiviset kommentit, haluaa miellyttää ja pelkää nuhteluja. Sellainen minäkin olen.

Aron: Snellman kiittää teoksessaan Elaine N. Aronia erityisherkkyyttä koskevista teoksistaan. Luin keväällä Erityisherkän ihmisen, ja pohdin silloin omaa herkkyyttäni. En vieläkään välitä erityisesti siitä, että erityisherkän käsite painottaa erityistä herkkyyttä - en tiedä, miksi koen sen erikoisherkkyytenä. Minulle herkkyys on niin normaali asia, että en varsinaisesti ole kokenut sitä vaivaannuttavana piirteenä. Ajattelen, että herkkyyttä on toisilla enemmän, toisilla vähemmän, niin kuin nyt mitä tahansa muutakin ominaisuutta. Sääli on se, ettei yhteiskunta välttämättä rohkaise ja tue ihmisen herkkiä piirteitä. Aina mennään sosiaalisten, kovien ja reippaiden ehdoilla: on oltava varma, on oltava puhelias, on uskallettava tehdä tavanomaisia asioita.
Millaisia kokemuksia teillä on herkkyyden kohtaamisesta tai sen sivuuttamisesta?

Antautumisen ovat lukeneet esimerkiksi Mai, jolta sain innostuksen lukea kirjan,  Kirjallisia-blogin Tomi, joka piti kirjaa pitkälti tylsänä, Kirjan vuoksi -blogin Juha, joka aikonee lukea muutakin Snellmanilta, sekä Marjatta, joka sekä piti että ei pitänyt ilmavasti kirjoitetusta kirjasta.

2 kommenttia:

  1. Kiva, että pidit kirjasta. Ehkä tämä kirja aukenee meille erityisherkille eri tavalla. Oma kuuloerityisherkkyys on kyllä välillä saanut naurettaviakin piirteitä, kun en pysty nukkumaan tikittävien kellojen kanssa samassa asunnossa. Minun sydän nimittäin yrittää alkaa pompottaa kellon tahtiin. Tästä kelloherkkyydestäni tehtiin oikein hauska sisäpiirin vitsi meidän häihin. Meni nimittäin pitkään ennen kuin mieheni ymmärsi herkkyyteni ja hän aina laittoi oikein isoäänisen kellon tikittämään. Tämä herkkyyshän on oikeastaan taito tai erityinen kyky kuulla herkemmin kuin muut :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä, taitona tai kykynä minäkin herkkyyttä ja erityisherkkyyttä ennenmmin pitäisin kuin jonkinlaisena hoidettavana ongelmana tai sairautena. Toki omat kyvyt ja ominaisuudet pitää huomioida elämässä ihan yhtä hyvin kuin mitkä tahansa muut piirteet tai elämään vaikuttavat tekijät. Ja kuten niin usein kirjojen kohdalla ylipäätään, tällaisen henkilökohtaisen romaanin kokeminen henkilökohtaiseksi liittyy varmasti pitkälti siihen, voiko teoksen aiheissa nähdä yhtäläisyyksiä omaan elämään. Minulta se onnistui.

      Poista