maanantai 20. kesäkuuta 2016

David Grossman: Sinne missä maa päättyy

David Grossman: Sinne missä maa päättyy
Otava 2011 (2009)
Suom. Markku Päkkilä
779 s.
Pisteitä: 5/5
Tunnelma: Oh mikä tarina!
"Hän kävelee katsomatta eteensä. Putoaa äärettömään avaruuteen. Hän on pelkkä ihmismurunen. Oferkin on pelkkä ihmismurunen. Hän ei voi jarruttaa Oferin putoamista sekunninkaan vertaa. Vaikka hän onkin synnyttänyt Oferin, vaikka hän on Oferin äiti ja Ofer on saanut alkunsa hänen ruumiistaan, tällä hetkellä he ovat kaksi pientä hiukkasta jotka leijuvat, putoavat läpi äärettömän, rannattoman, aution avaruuden. Loppujen lopuksi kaikki on pelkkää sattumaa, Ora miettii."

On huimaavaa löytää uusi kirjailija, jonka kirjoitustyyliin ihastuu. On huimaavaa löytää romaani, joka näyttää pelottavan paksulta mutta joka paljastuu todelliseksi lukuelämykseksi. On huimaavaa löytää tarina, joka rakentuu monista säikeistä, hajoaa eri suuntiin ja pitää silti kiinnostuksen yllä. Miksihän minä kirjastossa ajattelin, että Grossmanin nimi tuntuu tutulta? Pikainen googlaus sai hämmästymään: harvat ovat tätä blogeissa esitelleet. Nyt kehotan: tarttukaa Grossmaniin! 

Sinne missä maa päättyy -romaanissa on parasta sen monipuolisuus. Se on polveileva tarina, joka kertoo monen ihmisen tarinan. Se on tarina rakkaudesta ja se on tarina ystävyydestä. Se on tarina kolmiodraamasta, eroista, sydänsuruista ja odottamisesta. Se kertoo perheestä, äitiydestä, avioerosta, ensirakkaudesta. Se kertoo sodasta: lapsuudesta sota-aikaan, rakkaudesta sota-aikaan. Jos ajatteli, että terrorismi alkoi syyskuun yhdentenätoista 2001, ei kuvittele enää.

Se on kertomus Orasta, joka tutustuu sairaalassa Avramiin ja Ilaniin. Se on kertomus Oferista, Oran pojasta, jonka Ora saattaa sotaan. Se on kertomus Adamista, toisesta pojasta, ja tämän haavoittuvuudesta. Tässä romaanissa on niin monta säiettä, niin monta keskinäistä tarinaa, ja silti ne jotenkin kaikki liittyvät toisiinsa. Niitä kaikkia tekee mieli lukea.

Vahvimmin Sinne missä maa päättyy näyttäytyy tarinana äitiydestä. Oran poika Ofer palaa takaisin sotaan, ja Ora on kauhuissaan. Lukijana ei voi kuin arvailla, miten vaikeaa äitinä on kohdata jatkuvasti pelko siitä, että lapsi on sotimassa, kaukana turvallisesta. Sinne missä maa päättyy on kertomus siitä, kuinka Ora pakenee ahdistustaan vaellukselle, uskoo pakkomielteisesti siihen, että pelkoa pakenemalla hän voi pelastaa poikansa. Matkaan lähtee entinen rakastettu, jonka kanssa Ora kerii auki oman, perheensä ja Avramin historian. 

Vahvasti romaanissa kerrotaan myös sodasta ja sen vaikutuksista. Romaanista saisi enemmän irti, jos Israelin menneisyys olisi tutumpaa. Se valottaa silti sitä, miten lapset kärsivät sodasta: miten Ofer alkaa lapsena vihata kaikkia arabeja ja miten Adam vaipuu pelon keskellä neuroottisuuteen. Molemmat pojat päätyvät myös sotilasuralle, ja Ofer haluaa sotaan uudestaan. Hän muistuttaa äitiä, että kyseessä ei ole mikään leikki: toisen vahingoittamiselta ei voi välttyä. 
"Mitä sellaisen lapsen kanssa voi tehdä" Ora toistaa huulet mutrulla. Lapsen, joka hankkii omilla taskurahoillaan oranssin kierrelehtiön ja kirjoittaa siihen joka päivä lyijykynällä, montako israelilaista on jäljellä tuoreimman terrori-iskun jälkeen. Tai alkaa itkeä yhtäkkiä kesken seder-juhlan Ilanin kotona, ettei halua olla enää juutalainen, koska ne tappavat ja vihaavat meitä aina, minkä tietää siitä, että kaikki juhlapäivät liittyvät siihen."
Jotakin tästä romaanista kertoo, että vaikka se on paksu, yli 700-sivuinen, en olisi malttanut laskea sitä käsistäni. Kun jostain syystä lukemisesta oli luovuttava, ajattelin koko ajan, mitä seuraavaksi mahtaa tapahtua. Kuinka Ora toimii, ajattelee ja tuntee? Miten Oferin käy? Entä miksi Avram on niin poissaoleva? Miksi Ilan on eronnut Orasta? Tämän tarinan vahvuus ovat ihmissuhteet.

Toisaalta romaani myös kompastuu näkökulmien paljouteen. Usein tapahtumat kerrotaan Oran näkökulmasta, mutta välillä kerronta vaihtuu Avramiin, yllättäenkin. Aikamuodotkin vaihtelevat, vaikka suomennos onkin upea, eheä kokonaisuus. Lopussa, kun halutaan valottaa Avramin kidutuskokemuksia, ääneen päästetään Ilan, muuten niin näkymätön hahmo. Oran kerronta on kirjassa ehdottomasti kiinnostavinta ja myös taitavimmin toteutettua. Ora, Avram, Oder ja Adam jäävät mieleen vielä pitkäksi aikaa. 

Katso Katjan, Joken ja Anitan postaukset.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti