keskiviikko 1. elokuuta 2018

Väkivaltafantasioita ja rakkauden kaipuuta - runokokoelma kiusaamisesta

Tarita Ikonen: Kylmyyden monologi
Kirjokansi 2018
105 s.
Pisteitä: 5/5
Tarita Ikosen runokokoelma Kylmyyden monologi on terapeuttista luettavaa. Viimeinkin joku on osannut pukea sanoiksi sen, miltä minustakin tuntui silloin, kun minua kiusattiin. Kylmyyden monologissa puheenvuoron saa rajusti kiusattu nuori, jonka ainoa selviytymiskeino on haaveilla siitä, miten hän saattaa kiusaajansa hengiltä. 

Ikonen ei käsittele sanoja varoen vaan nimenomaan niiden voimaa painottaen. Kylmyyden monologi on kielellisesti vahvaa, vaikka voisikin olla toisinaan hiotumpaa. Ikonen tavoittaa kuitenkin osuvasti ne vähättelevät fraasit, joilla kiusattujen kokemukset jätetään omaan arvoonsa. Osa Ikosen kielitaituruutta ovat genre- ja intertekstuaalisuusleikit. Eräs runo on muodoltaan peli, jossa kiusaaja ja kiusattu pelaavat vastakkain ja jossa uhri joutuu jatkuvasti kohtaamaan epäoikeudenmukaista, sattumanvaraista väkivaltaa. Toinen runo puolestaan mukailee Isä meidän -rukousta ja muita kirkollisia tekstejä, ja Tappokysely on kyselylomakeruno, joka sanoittaa ahdistuneen, torjutun ihmisen äärimmäiset väkivalta-ajatukset. Kiusaamisrauhan julistuksessa taataan kiusaajille oikeus sanoa mitä tahansa; ylipäätään Ikosen kokoelma muistuttaa, miten paljon kiusaajia, väärintekijöitä, sympatisoidaan ja miten vähän kiinnitetään huomiota siihen, miten pahalta kiusatuista tuntuu. 

Ikosen kokoelman keskeisin teema on kosto. Kiusattu haluaa näyttää kiusaajilleen olevansa sittenkin jotakin, olevansa kaikkea muuta kuin mitä nämä väittävät. Väkivaltafantasiat ovat yksi tapa tuoda oma toimijuus takaisin. Sen osoittaa erityisen koskettava runo Tämän jälkeen kukaan ei sano, jossa runon minäkertoja haluaa toteuttaa äärimmäisen teon, jotta kiusaajat ottaisivat hänet viimeinkin tosissaan. 

tämän jälkeen kukaan ei sano
että olen hidas ja kömpelö
kun ne näkevät pommin tuhon

tämän jälkeen kun kasvoni näkyvät
tai nimeni mainitaan
kukaan ei naura enää ikinä

Kaiken uhon ja mustien ajatusten takana on kuitenkin nuori, joka kaipaa rakkautta ja haluaa olla hyväksytty. Traumaattiset kokemukset oireilevat psykosomaattisina oireina: vatsakipuna, ripulina, ruokahaluttomuutena. Myös psyyke oireilee, kun viha kääntyy itseä kohti: 

miksei äiti kertonut että joskus voi joutua pelkäämään
itseään, omia käsiään

Samalla kyse on

kehosta
jossa kukaan 
ei ole kuukausiin asunut

ja joka kuitenkin taistelee saadakseen syliä, läheisyyttä ja rakkautta. Kovan kuoren alta paljastuu herkkä, pahoinvoiva nuori. Tähän on entisenä kiusattuna hyvin helppo samastua. On vain koputettava kuoreen, jotta jokin sieltä sisältä tulisi avaamaan ja ottaisi tarjotun avun vastaan. 

Ikonen sanoittaa kokoelmassaan hyvin niitä tunteita, joita kiusattu joutuu elämässään kohtaamaan, ja niitä puhetapoja, joilla kiusaamista vähätellään. Kuten muutkin bloggaajat, kuten esimerkiksi Kirsin Book Club ja Annika, myös minäkin toivon, että mahdollisimman monet opettajat ja nuorten kanssa työskentelevät lukisivat tämän kirjan. Teos herättää varmasti hyvää keskustelua myös nuorten keskuudessa, joten sitä kannattaa suositella niille, jotka kipuilevat kiusaamisen takia, ja niille, jotka ovat käyttäneet valtaansa väärin. 


1 kommentti:

  1. Oli iloinen yllätys törmätä tähän arvioon. Kiitos. - Tarita Ikonen

    VastaaPoista