Blogivuoteni surkein kirja

Ludovic Roubaudi: 112. Palomiesromaani
Gummerus 2006 (2004)
Suom. Lotta Toivanen
195 s.
Pisteitä: 1/5.
Tunnelma: Yäk. Ällö, seksistinen, epäonnistunut.

 "Aina kun näin kapteenin keikalla, hän toimi moiteettomasti. Hän osasi komentaa, sen suhteen ei ollut valittamista, ja hän oli totta vie hyvännäköinen. Työunivormussaan, sinisessä maastopuvussa jossa oli taskut juuri rintojen korkeudella, hän ei ollut yhtään hassumman näköinen. Minä olen aina ollut heikkona naisiin, jotka pukeutuvat miesten pukuihin. Kun näen pitkänkaarevat, hoikat sääret, jotka päättyvät paksupohjaisiin maihareisihin, minua kouraisee kummasti. Joka tapauksessa mieheksi pukeutuneessa naisessa on jotain niin kiellettyä ja perverssiä, että minun tekee aina mieleni riisua hänet."

Tyhjä, seksistinen miesfantasiaromaani: urotöitä, naisia, seksifantasioita. En suosittele.

Vihdoin: Kirjojen arvostelu - ja varsinkin pisteyttäminen - on varsin subjektiivista. Ainakaan minä en ole luonut itselleni mitään varsinaista kriteeristöä tähän puuhaan, vaan luotan lukukokemuksissani mututuntumaan. Kirjan saamiin pisteisiin vaikuttavat monet asiat, mieliala, päivä, kirjan teemoihin liittyvät omat kokemukset. Epäilemättä monet kirjat, jotka periaatteessa ovat tarjonneet yhtä mukavan lukukokemuksen, ovat saaneet minulta erilaisia pisteitä. Toiset kirjat antavat tietyllä hetkellä enemmän kuin toiset. Silti olen miettinyt, raaskinko koskaan antaa yhdelläkään kirjalle yhtä pistettä. Voiko mikään kirja olla niin epäonnistunut? Voiko jokin kirja tarjota niin mitäänsanomattoman lukukokemuksen? Roubaudin 112. Palomiesromaanin kohdalla aion olla rehellinen. Tämä kirja ei tarjonnut minulle mitään.

 
Kerronta: Palomiesromaani on tarina miehestä, joka vastustaa ajatusta siitä, että nainen voisi olla heidän johtajansa. Yllättävää kyllä Malavoien tarinaa ei tarkastella hänen näkökulmastaan, vaan kertojana on miehen työkaveri. Kertojavalinta ihmetyttää, kun kummankaan henkilön pään sisälle ei pääse: kertojasta ei selviä juuri mitään, ja Malavoie jää etäiseksi. Niin jää muuten naiskapteenikin - lukiessa tuntui siltä, että hän vain viivähti kirjassa, lähteäkseen sitten pois. Ongelmallista kirjassa on myös sen kerronta ylipäätään: alku on suorastaan hengästyttävä, kun Roubaudi selostaa erilaisia palomiestehtäviä heikolla ainekirjoitustyylillä. Tiedättehän, miten kirja-arvosteluista usein muodostuu juoniselostuksia? Sellaiselta tämä kirja minusta tuntui: tapahtumia selostettiin, hetkestä hypättiin toiseen, välillä oli dialogia, jokin miesten välinen vitsi - mutta tulkinta ja syvät merkitykset olivat unohtuneet kokonaan. Vaikka Roubaudi yrittää keskustella kirjassaan sukupuolista ja heidän tasa-arvoisuudestaan, miehet näyttäytyvät loppujen lopuksi testosteronihirviöinä, itsevarmuutta ja sankariutta uhkuvina hahmoina. Naiset - no, sen melkein voi arvata. Hienoin asia naiskapteenissa näyttää loppuviimeksi olevan se, että jämäkkä johtajatar on seksikäs. Ällöttävää - vai mitä itse sanotte yllä olevasta katkelmasta?

Tyhjä: Palomiesromaani on tyhjä niin sisällöltään kuin merkityksiltään. Siinä pohditaan miesten ja naisten välisiä eroja, seksismiä ja sitä, miten vaikeaa tosimiesten voi olla niellä se, että heitä johtaa nainen. Teemat olisivat ajankohtaisia ja kiinnostavia, ellei niitä olisi käsitelty niin poikamiesmäiseen tapaan. Roubaudin kirjan palomiespäähenkilöt retostelevat seksikokemuksillaan ja urotöillään, he hehkuvat testosteronia ja pullistelevia lihaksia. Syvemmät teemat uppoutuvat miesten toilailujen ja kaveripiirikeskustelujen alle. Jonkinlaisia suurempia merkityksiä ja tulkintoja voi löytää 30 viimeiseltä sivulta, ja hieman yllättäen romaani saa kehitysromaanin piirteitä kolmella viimeisellä sivulla. Tällainen taktiikka ei lukijaa vakuuta.

Ällö: Kaiken huipuksi Palomiesromaani on ällö. Romaanin voisi tulkita ironiseksi kuvaksi eläimellisestä lajista nimeltä miehet, mutta minusta kirja vaikutti miehille suunnaltulta harlekiiniromaanilta. Se saattaa sopia miehille, jotka eivät ole lukeneet elämässään kirjan kirjaa - Roubaudin kirja on helppolukuinen, se etenee vauhdikkaasti, siinä puhutaan töistä ja naisista. Pahinta kirjassa on kuitenkin ehkä se, miten miesten ja naisten välisiä eroja koetetaan vähentää lähettämällä Malavoie transvestiittien (vai tarkoittikohan kirjoittaja sittenkin transsukupuolisia?) luo. Jo pelkkä transu sanana kuvaa mielestäni jonkinlaista tökeryyttä, enkä tiennyt, olisiko tälle juonenkäänteelle pitänyt itkeä vai nauraa.