Agatha Christie: Eikä yksikään pelastunut

Agatha Christie: Eikä yksikään pelastunut
WSOY 2013 (1939), Bon-pokkari
Suom. Helka Varho
299 s.
Pisteitä: 5/5
Tunnelma: Hamps! Ahmin.

 "He alkoivat yhtäkkä näyttää yhä vähemmän inhimillisiltä olennoilta ja rupesivat yhä enemmän muistuttamaan petoja. Tuomari Wargrave istui kumaraisena ja liikkumattomana silmät valppaina ja katse terävänä. Entinen komisario Blore näytti yhä karkeammalta ja kömpelömmältä olennolta. Hän kulki kuin täytetty eläin. Hänen silmänsä olivat verestävät. Hänen ulkomuodossaan oli samalla jotakin julmaa, ja tyhmää. Philip Lombardin aistit näyttivät pikemminkin terästäytyneen kuin tylsistyneen. Hänen korvansa havaitsivat heikoimmankin äänen. Hänen askeleensa olivat kevyemmät ja nopeammat kuin ennen, hänen vartalonsa taipuisa ja joustava. Ja hän hymyili usein, jolloin hänen huulensa paljastivat näkyviin pitkät valkoiset hampaat."

Kymmenen ihmistä saarella. Yksitellen joukko alkaa vähentyä...

Hamps: Oi voi. Pohdin etukäteen, onko tälle romaanille asetettu liian suuria painolasteja - voiko jokin teos tosiaan olla kaikkien aikojen rikosromaani, kuten takakansi mainostaa. Muistan aloittaneeni tämän romaanin eräänä jouluna ollessani 11-12-vuotias: Olimme joulutervehdyksellä kummieni luona, minulla oli vähän tylsää, sain kirjan luettavakseni. Muistaakseni en koskaan lukenut sitä loppuun, vaikka muuten Christieistä olenkin pitänyt (ja niistä on tullut minulle joulunaikaluettavaa). Olen kartellut kirjaa ehkä senkin takia, etteivät Poirot tai Miss Marple ota siihen osaa. Ihan suotta olen kartellut. Eikä yksikään pelastunut ahmaisi minut kunnolla mukaansa, koukutti. Lopulta oli pakko lukea nukkumaanmenoajan kustannuksellakin: tiedättehän sen tunteen, kun kirja on yksinkertaisesti saatava loppuun?

Rakenne: On aika ristiriitaista, että vaikka romaani on kieltä ja rakennetta myöten selkeä ja yksinkertainen, ratkaisu ja juoni eivät kuitenkaan tunnu sitä olevan. Juuri Christien romaanin rakenteesta nautin eniten: se oli niin selkeä ja houkutteleva, koukuttavakin. Vaikka aluksi kauhistelin henkilöiden määrää, Eikä yksikään pelastunut on järjestelty niin tehokkaasti, että mukana pysyy juuri niin paljon kuin on tarkoituskin pysyä. Häpeän tätä joka kerta, mutta sanon sen siltikin: nautin lyhyistä katkelmista, jotka tekevät lukemisesta tavoitteellista (pelkään aina, että nykyihminen on pian kykenemätön lukemaan pitkiä pätkiä kerrallaan). Christien romaania lukiessaan tuntee edistyvänsä, ja minä nautin tuosta tunteesta. Ehkä välillä tuntui siltä, että tapahtumat etenivät turhankin kiihkeästi - olisin mielelläni pitkittänyt tarinaa vähäsen.

Oveluus: Takakansi lupaa taas paljon - "Christie tyrmää täysin lukijan kaikki arvailut". Niinhän siinä tavallaan käykin. Vaikka arvailu olisi jollakin tavalla osunutkin oikeaan, tapa, jolla kaikki saarella tapahtuu, ei ensimmäisellä lukukerralla selviä. Rikos- ja arvoitusromaanien kiinnostavuus perustuu minun kohdallani siihen, että omaa lukuprosessia on hauska seurata. Mitä arvailen milloinkin, ja oletetaanko minun arvaavan juuri niin? Miten toiset mahtaisivat reagoida tässä samassa kohdassa? Tämän kirjan kohdalla olisi oikeastaan ollut mitä mainiota pitää lukupäiväkirjaa ja kirjata ajatuksia ylös koko prosessin varrelta. Toisaalta kirja oli niin mukaansatempaava, että moiseen puuhasteluun ei olisi kyllä ollut inspiraatiota.