perjantai 4. toukokuuta 2018

Minna Lindgren: Vihainen leski

Minna Lindgren: Vihainen leski
Teos 2018
246 s. 
Pisteitä: 3/5
Hersyvää, hervotonta ja hauskaa - Minna Lindgren on epäilemättä yksi parhaimmista huumorin taitajista. Ehtoolehto-sarjan tapaan myös uusin teos, Vihainen leski, on hihityttävä ja hauska mutta samalla vahvasti kantaaottava romaani.
Se oli outo tilanne. Kuin olisin joutunut väärin toimivaan aikakoneeseen, joka heitti minut menneisyyteen mutta sijoitti ihmiset väärin. Tässä minä seisoin, 74-vuotias ei vielä holhottavaksi julistettu nainen, ja yritin pyristellä keski-ikäisten lasteni kuulustelussa kuin teini, joka toi ensimmäisen poikaystävän kotiin, eivätkä vanhemmat halunneet hyväksyä tätä, koska poika oli huonosta perheestä, pukeutui epäsiististi ja suistaisi minut väärillä elämäntavoillaan perikatoon. 
Vihainen leski on romaani Ulliksesta, 74-vuotiaasta leskinaisesta, jonka olemassaoloa yhteiskunta ei kunnolla tunnista. Kuten muutkin vanhemmat naisihmiset, myös Ullis näyttäytyy perheelleen ja yhteiskunnalle vanhuksena, joka on kulkemassa kuolemaansa kohti. Ystäviensä Hellun, Piken ja Valtosen innostamana Ullis kuitenkin päättää nauttia elämästään: tanssia ravintolassa, pokailla miehiä ja antaa tukehduttavien muistoesineiden mennä. 

Lindgren iskee Vihaisella leskellä samaan keskusteluun, jota hän on pohtinut jo Ehtoolehto-sarjassaan. Ulliksen kautta Lindgren huomauttaa, miten näkymättömiä ikääntyvät naiset yhteiskunnassamme ovat. Heitä ei nähdä aktiivisina, itsenäisinä kansalaisina - eikä varsinkaan seksuaalisina olentoina, vaikka kaipuu läheisyyteen, flirttiin ja seksiin voisi olla lujakin. Ullis käy treffeillä ja nauttii tanssimisesta, ja varsinkin Pike kehottaa ikätovereitaan nauttimaan vapaasta rakkaudesta. Yhteiskunnan ahdasmielinen asenne herättää Ulliksessa vihaa, ja kursivoiduissa katkelmissa Ullis tilittää yksityisesti kaikkea sitä, mitä hänen mielessään oikeasti liikkuu. 

Ulliksen aikuiset lapset Susanna ja Marko ovat suorastaan raivostuttavia romaanihenkilöitä. Heidän kauttaan Lindgren kuvaa sitä, miten vanhempiin naisiin - ja äiteihin - suhtaudutaan. Sekä Susannan että Markon on vaikea tunnustaa, että heidän äidillään voi olla oma, yksityinen elämä, josta lapset eivät saa tietää. Ulliksessa heitä tuntuu kiinnostavan eniten perintö, mikä vihastutti ainakin tätä lukijaa. Se, että Ullis saattaisikin olla tunteva, ajatteleva ja hyvissä voimissa oleva nainen, ei tunnu käyvän lasten mielessä: 
Hänen asialliseksi tarkoitetussa katseessaan oli suunnatonta epävarmuutta ja hätää. Hän pelkäsi, että tämä Valtoseksi kutsuttu muukalainen tunkeutui hänen elämäänsä, istui hänen joulupöytäänsä, pilasi hänen isäkuvansa ja lapsuuden muistonsa, teki hänen äidistään seksuaalisen olennon ja imi tyhjiin perinnön. 
Vihainen leski kuvaa humoristisesti mutta kärkkäästi yhteiskuntaa, jossa vanhemmat naiset suljetaan pois yhteiskunnallisesta aktiivisuudesta. Susanna ja Marko ovat saattamassa äitiään koko ajan hoitoon, vaikkei Ulliksen elämässä mitään suurta ongelmaa olekaan. Myös vieraammat ihmiset näkevät Ulliksen vanhuksena, joka on saatettava suojatien yli tai jolle on puhuttava kovaan ääneen ja suurin kirjaimin. 

Oma lukunsa ovat Ulliksen lapsenlapset Pisara ja Sammal, jotka on kasvatettu sukupuolineutraalisti. Ullikselle tuntuu olevan kova pala se, ettei hän voi lokeroida lapsenlapsiaan tuttuihin kategorioihin. Lindgren vitsaileekin nykyaikaiselle, lapsen omaa identiteettiä tukevalle kasvatukselle ja tulee samalla toisintaneeksi käsityksen siitä, että lasten tulee olla jompaakumpaa sukupuolta. Samalla seitsemänkymppiset näyttäytyvät itsepäisinä ihmisinä, joilta ei avarakatseisuutta löydy ja jotka saavatkin vastustaa muutosta. Paljon kovempi olisi ollut valinta, jossa Ullis hyväksyisi lastenlastensa identiteetit muitta mutkitta. Vaikka Ullis lopulta viihtyy vallattomien kaksosten seurassa, Pisaran ja Sammalen ympärille muodostuva huumori rakentuu cis-keskeisyydestä. Vasta, kun lapset riisuvat, Ullis "saa selville" heidän sukupuolensa. Tällainen lokeroiminen tuntuu karikatyyrimaiselta ja eittämättä vanhanaikaiselta. Miksei Ullis osaa ottaa lapsenlapsiaan tosissaan? Entä missä ovat mummot, jotka rakastuvat naisiin tai kuuluvat sukupuolivähemmistöön? 

Lindgreniä on kuitenkin kiitettävä siitä, että hän nostaa vanhemman, itsenäisen naisen romaaninsa päähenkilöksi eikä piilottele ikääntyvien tarvetta olla aktiivinen, omillaan toimeen tuleva ihminen. Vanheneminen on väistämätöntä, mutta kuten Ulliksen tarina osoittaa, ikääntyminen ei tarkoita elämän loppumista. Toisinaan se alkaa vasta silloin, kun viimeisetkin siteet huolehdittaviin katkaistaan.  


2 kommenttia:

  1. Tykkäsin myös siitä, että päähenkilönä oli vanhempi nainen, vaikka huumori sortuikin välillä stereotypioihin. Onneksi ikä ei sentään ollut vain numero, vaan myös sairauksia ja kuolemaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lindgren onnistuu kyllä mainiosti käsittelemään humoristisen kerronnan ohella myös vakavampia asioita. Ja päähenkilön iälle tosiaankin peukku, puhetta vanhemmista naisista ja heidän elämästään tarvitaan!

      Poista