 |
Pauliina Vanhatalo: Toinen elämä
S&S 2018
Ulkoasu: Sanna-Reeta Meilahti
206 s.
|
"Miten mahdoton tavoite on, että voisi nähdä itsensä niin kuin näkee toiset, vailla kaunistelua, sääliä, itsevihaa tai neuroottista pikkutarkkuutta. Miten hankalaa on pysyä uteliaana, avoimena ja vastaanottavaisena silloin kun oma katse kohdistuu itseen."
Pauliina Vanhatalon uutuusteos Toinen elämä käsittelee naisen elämän- ja ikävaihetta, josta ei puhuta tarpeeksi. Millaista on olla keski-ikäinen ja elää vakiintunutta elämää? Mitä tehdä, kun alkaa tuntua sille, ettei elämässä ole juonta, joka kuljettaisi eteenpäin, eikä enää niitä seikkailuja, joita nuoruuteen väistämättä kuuluu? Vanhatalo pohtii teoksessaan suhdettaan perheeseen, harrastuksiin ja kirjoittamiseen. Runollinen, aforismimainen ilmaisu takerruttaa pohtimaan Vanhatalon viisaita ajatuksia - poimimpa itse joitakin kauniita virkkeitä muistiinkin.
Kerros kerrokselta Vanhatalon teos paljastaa naisen, joka elää yhteiskunnallisten paineiden alla. Kertoja pelkää näyttävänsä hölmöltä aikidotunnilla ja pohtii, onko puolison kanssa eri sängyssä nukkuminen paha tapa vai onnistunut valinta. Vanhatalo viittaa teoksessaan useisiin kirjoittajiin, jotka ovat pohtineet keski-ikäisyyttä ja nelikymppisen elämää. Toisesta elämästä hahmottuukin väistämätön tarve ymmärtää omia ajatuksiaan, omaa vakiintunutta elämää, sen kautta, mitä muut ajattelevat. Kuten Vanhatalokin huomauttaa, toisten teoksia lukemalla löytää kuitenkin vain vankiloita, joita ihmiset ovat toisilleen rakentaneet - prototyyppejä, joiden mukaan pitäisi elää, vaikkei siihen mitenkään kykenisi. Toinen elämä osoittaakin sen, että keski-ikäisen naisen elämää, parisuhdetta ja ulkonäköä määritellään ulkopuolelta. Olisinkin toivonut Vanhatalon käsittelevän syvällisemmin sitä, mitkä yhteiskunnalliset ajatukset ja rakenteen ovat johtaneet tähän kriisiin tai ahdistavaan vaiheeseen, jota Toisessa elämässä käsitellään. Nyt Toinen elämä jää yksittäisen henkilön elämänpohdinnaksi, vaikka uskoisin, että keski-ikäisen elämänpohdinnat kytkeytyvät väistämättä siihen, millaisia odotuksia vaikkapa tämänikäisille naisille ladataan.
Omalla kohdallani Toisen elämän lukemisesta muotoutui jännittävä lukukokemus; enhän ole kirjan kohderyhmää enkä pysty asemoimaan itseäni nelikymppisen, tasaista arkielämää viettävän naisen elämään. Päinvastoin, minä olen vielä hetken verran se vapaa nuori, johon Vanhatalo teoksessaan useasti viittaa. Olen vasta astumassa aikuisuuteen: kokeillut parisuhde-elämää muutaman vuoden (ja pitänyt siitä), mennyt kihloihin, saanut seuraavan määräaikaisen työsopimuksen käteeni, harkitsen alkavani säästää tulevaa elämää varten.
Niinpä Toisen elämän lukeminen olikin ennemminkin keskustelua kuin itsensä löytämistä. Vanhatalo puhuu usein siitä, miten nuorena kokee voivansa vaikuttaa elämäänsä ja miten vähän nuorena tulevasta elämästä tietääkään. Toisinaan Vanhatalon teoksesta kuultaa kaipuu nuoruuteen, toisinaan hän kirjoittaa siitä, miten keski-ikäisenä on elettävä sitä elämää, jonka nuori minä on valinnut.
Nuorena aikuisena, vakiintunutta elämänvaihetta vasta aloittelevana henkilönä en tunnistanut kaikkea siitä, mitä Vanhatalo nuoruudesta puhuu. Se kuuluu tietysti asiaan: tarkastelen varmaan itsekin tätä elämänvaihetta hymyssäsuin viidentoista vuoden päästä. En kuitenkaan ajattele, että pelkkä nuoruus olisi syy siihen, että tekee spontaaneja päätöksiä - ainakaan itse en koe olevani kovinkaan spontaani. En myöskään ajattele, että nuorena on aina mahdollista olla villi, vapaa ja vastuuton - taloudelliset huolet raastavat pitkien opintovuosien jälkeen, työpaikkaa ei ole, on tyydyttävä lyhyisiin sijaisuuksiin ja ailahtelevaan työelämään., parisuhdetta ei synny, jos omanikäinen ei haluakaan sitoutua. Minulle vakaa elämänvaihe näyttäytyy tavoitteellisena tilana, jossa pystyy pitämään itsestään huolta. Palaan tähän kirjoitukseen - ja taatusti myös Vanhatalon kirjaan - sitten, kun olen neljäkymmentä. Arvaan hymyileväni.
Vaikka Toinen elämä kertoo elämänvaiheesta, johon minulla on vielä aikaa, pidin Vanhatalon tavasta keskustella siitä, miten eri ikäkaudet ja elämäntapahtumat nivoutuvat toisiinsa. Pidin siitä, että en pysty (vielä) näkemään maailmaa ja elämää samalla tavalla kuin Vanhatalo, sillä se avaa keskustelun eri sukupolvien ja ikäluokkien välille: näin nuoruus tai keski-ikäisyys, vakaa tai ailahteleva elämänvaihe minusta tuntuu. Tätä kirjaa olisi parhainta pohdiskella illanistujaisissa, johon kokoontuisi eri ikäluokkien naisia. Elämä (ja naiseus) näyttäytyy eri kohdissa erisävyisenä, ja Vanhatalo tuo onnistuneesti esiin nelikymppisen, keskusteluista usein unohtuvan, naisen elämänvaiheen.
Kommentit
Lähetä kommentti