perjantai 13. huhtikuuta 2018

Arjen ableismia: vammaisuuden käsittely mainonnassa

Tähän aikaan ensi vuonna -ohjelman mainos. Tummalla pohjalla kaksi hahmoa, jotka tulevat oviaukosta katsojan eteen: vasemmalla, vuosiluvun 2017 alla, pyörätuolissa istuva isokokoinen hahmo, ja oikealla, vuoden 2018 alla, seisova, tuulettava (miesoletettu) hahmo. Hahmojen välissä ohjelman juontaja, Ellen Jokikunnas. Mainos julkaistu Helsingin Sanomissa 12.4.2018.
Ableismi viittaa ajattelutapaan, jossa vammattomuutta pidetään normina, kun taas vammat ja vammaiset nähdään erilaisina, muista ulkopuolisina poikkeuksina. Vammaisuus on feministinen teema: se on yksi peruste, jolla ihmisiä eritellään erilaisiin kategorioihin, ja peruste, jolla ihmisiä syrjitään. Vammaisuuden tematiikka kytkeytyy myös intersektionaalisuuden käsitteeseen. 

Puhun itse able-bodied -ihmisen positiosta: kehoni on terve. Lähi- ja tuttavapiirissäni on kuitenkin muutamia vammaisia ihmisiä, ja siksi koen tärkeäksi, että pyrin omassa arjessani huomaamaan käytänteitä, jotka syrjivät vammaisia. Haluan muuttaa omaa toimintaani silloin, kun se on loukkaavaa, ja toisaalta nostaa vammaisuuden tematiikan keskusteluun. 

Hyvästi, pyörätuoli!

Tuorein kohtaamiseni ableismin kanssa tapahtui tänä aamuna. Selailin aamupalapöydässä Hesaria, kunnes jumituin tuijottamaan B-liitteen viimeisen sivun mainosta. Uutuusohjelmaa mainostetaan sivunkokoisella mainoksella, jonka keskiöön nousee ohjelman juontaja Ellen Jokikunnas. Tämän vasemmalla puolella mainitaan mennyt vuosi, oikealla puolella kuluva. Vuosilukujen alla on kaksi tummaa, kasvotonta hahmoa, jotka ovat saapuneet oviaukosta katsojan eteen. 

Mihin sitten kiinnitin mainoksessa huomioni? Vasemmanpuoleinen, menneeseen ja jo selätettyyn aikaan viittava piirros kuvaa pyörätuolissa istuvaa hahmoa. Hahmo istuu lysyssä ja näyttää hieman pyöreältä. 

Oikeanpuoleisessa kuvassa, joka symboloi muutosta ja nykyistä aikaa, seisoo miesoletetuksi ihmiseksi tunnistettava hahmo. Pyörätuoli ja iso keho ovat jääneet taakse, ja vammautuneesta on tullut jälleen able-bodied. Hahmo on kohottanut toisen kätensä jäntevään, lihaksikkaaseen tuuletukseen, jolla hän hurraa onnistumistaan. 

Mitä mainos sitten kertoo vammaisuudesta? Se asettaa pyörätuolissa istumisen menneisyyteen - asiaksi, josta on päästävä pois. Sisukkaat (miehet) voivat taistella itsensä takaisin vammattomaksi, terveiksi ihmisiksi. Menneisyys ei hehku millään tavalla oviaukosta, josta uusi, terve, lihaksikas mies on saapunut yleisön ihasteltavaksi 

Tyytyväisyyden ja juhlinnan aihetta näyttää olevan ainoastaan siinä, että keho on terve ja suuri fyysinen harppaus saavutettu. 

Toivommeko muuta kuin parempaa kehoa?

Ohjelmatietoja tarkastellessa feministi on järkyttyä. Jaksokuvausten perusteella Ensi vuonna tähän aikaan ei sorra vammaisia ainoastaan mainonnassaan vaan toisintaa nykyajalle tyypillistä kehonkuvaa myös henkilövalinnoissaan.

Ensi vuonna tähän aikaan -ohjelman jaksoista useat kytkeytyvät kehoon ja kehollisuuteen. Ruutu-palvelussa näkyvä klippi paljastaa Sarin, 36 (naisen ikä on ehdottomasti mainittava!) muuttuneen tunnistamattomaksi. Samassa klikkiotsikossa pauhataan Ellenin kommenttia: tämä sanoo "uuden" Sarin olevan yhtä suuri kuin tämän rinnat viime vuonna. Kommentti tuntuu hullulta, varsinkin, kun klippi paljastaa Sarin olevan tyytymätön rintojensa kokoon: suuret rinnat ovat oikeasti vaivalloiset, ja niihin voi liittyä monenlaisia ongelmia. Niinpä Sari haluaa rintojen pienennykseen. Ohjelmaklipissä keskitytään kuitenkin painonpudotukseen, jota lääkäri on vaatinut, sekä naiskehoon, joka pienentynyt vuodessa huomattavasti. Siihen, ovatko isojen rintojen aiheuttamat terveyshuolet väistyneet, ei ohjelmaklipissä vastata. En tiedä, pidetäänkö kysymystä edes tärkeänä. 

Ensi vuonna tähän aikaan näyttää nostavan esiin unelmia ja tavoitteita, jotka ovat taatusti tärkeitä niille yksilöille, joiden tarinat ohjelmassa esitetään. Kukapa ei toivoisi, että aivovamman saanut oppii jälleen kävelemään tai pitkään lasta toivonut tulisi viimein raskaaksi. 

Ongelmaksi muotoutuvat kuitenkin ne odotukset, joita ohjelmalle asetetaan. Olisiko mahdollista, että Ensi vuonna tähän aikaan päättyisi onnettomasti? Saapuuko jokin vieraista studioon muuttumattomana, elämäänsä pettyneenä? Jo nimi luo ohjelmalle viitekehyksen, jossa tulevaisuudelta odotetaan positiivista, ihmeellistä muutosta. Ensin esitetään traaginen, koskettava tarina, minkä jälkeen voidaan päästää katsoja tuskasta ja julistaa, miten ihania, positiivisia muutoksia henkilöt ovat kohdanneet. Mutta huomioiko ohjelma ne, joiden haaveet eivät toteudu? Mitä tapahtuu, jos ohjelman päätähti ei tulekaan raskaaksi, opi kävelemään tai selviä syövästä? Miksi glitteriä ja kunniaa jaetaan vain niille, jotka ovat täyttäneet unelmansa - ovatko ne, joille vaikkapa paraneminen tai raskaaksi tuleminen on mahdotonta, epäonnistuneita? Voitto syövästä tahdonvoimalla -jakso satuttaa minua: jakson nimi toisintaa sankariutta siitä, miten vakavasti sairas kyllä parantuu, kun vain jaksaa uskoa siihen. Jakson ihmiskohtalolla ei oikeastaan ole väliä - merkitystä on vain sillä, miten ohjelmaa ja sen välittämiä tarinoita myydään yleisölle. Toisinaan olisi hyvä muistaa, ettei parantuminen aina ole mahdollista - eikä toisaalta aina ole tarpeen parantua sellaiseksi kuin yhteiskunta terveen kehon yleensä käsittää. 

Ihmisarvoko kiinni toimintakyvyssä?

Ableistisessa yhteiskunnassa vammaisuus nähdään eräänlaisena poikkeavuutena. Sairastumiset ja vammautumiset ovat poikkeuksia - ja jos terve, vammaton ihminen loukkaantuu, ensisijainen tavoite on palata takaisin vammattoman etuoikeutettuun elämään. Vammaisuutta ei useinkaan hyväksytä ominaisuutena, joka vain on, vaan hyvän ihmisen oletetaan kuntouttavan itsensä terveeksi. Jos siihen ei kykene, on yhteiskunnalle lähinnä terveystaakka (lue uutinen siitä, miten ihmisille arvioidaan jatkossa terveysbudjetti). Vammaisia ei pidetä samanlaisina kuin muut eikä heitä todellakaan kohdella tasa-arvoisesti. Vammaisuuteen liittyy myös monia harhaluuloja - esimerkiksi se, että vammaisuus tai vammautuminen tarkoittaa aina myös henkistä kypsymättömyyttä tai tyhmyyttä. Niin ei tietenkään ole - ja mitä sitten, vaikka ihminen ei olisi keskivertoälykäs?

Loppuviimeeksi - tai kenties aivan keskustelun aluksi - on kysyttävä, miksi niin moni ohjelmassa mainittu haave liittyy nimenomaan kehoon. Mitä ajatuksia Ensi vuonna tähän aikaan herättää teissä? Katsoitteko ensimmäisen jakson?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti