sunnuntai 14. elokuuta 2016

Minna Rytisalo: Lempi

Minna Rytisalo: Lempi
Gummerus 2016
234 s.
Pisteitä: 5/5
Tunnelma: Oih.
Silloin en kelvannut, jouduin aina jäämään nurkkaan ja olemaan niin kuin en välittäisi yhtään. Aina liian pieni ja nuori ja ruma, sinuun verrattuna surkea otus, mutta nyt olen eri. Aika on toinen. Sinua ei enää täällä ole eikä  niitä tapoja, joilla minua nöyryytit. Ne olivat hirveitä aikoja. Sekin, miten siellä rannassa silloin. Onneksi en nähnyt kaikkea.
Rytisalon esikoisteos Lempi on kaunis teos.Se on kertomus väärinymmärretyistä ihmisistä, joita kukaan ei näe niin kuin he itse haluaisivat tulla nähdyiksi ja jotka eivät näe toisia niin kuin nämä haluaisivat tulla nähdyiksi. Se on kertomus rakkaudesta, jota ei saa, rakkaudesta, joka viedään väkisin pois. Se on romaani sydänsuruista ja kaipuusta, halusta pystyä muuttamaan maailmaa sellaiseksi kuin sen tahtoisi olevan.

Jokainen henkilöhahmo koskettaa omalla tavallaan. Viljamin sydänsuru on raastavaa, se, miten elämän merkityksellisyys tuntuu kadonneen. Elämäntuntuisen Viljamista tekee sekin, että rakkaus Lempiin kuvataan niin haaveelliseksi, ikään kuin Viljami vain puolittain tiedostaisi, ettei tyttö ehkä sittenkään ihan täysin osaa maalle asettua. Onko Viljami elätellyt vaimostaan jonkinlaista haavekuvaa? Ehkä, mutta niinhän usein tehdään. Rakkaus näyttää toisesta vain hyvät puolet.

Ellin kertojanäänessä on katkeran kipakka sävy. Siinä on pahaa päättäväisyyttä, joka inhottaa mutta jota samalla säälii: tämä nainen on jäänyt yksin, ollut aina se heikompi ja huomaamattomampi. Elliä kuunnellessa pohtii, miten jotkut ovatkin niin päättäväisiä, eivät osaa luovuttaa saati nähdä totuutta, sitä, että toista ei kiinnosta. Elli ei näe ympärillä olevista muuta kuin sen, minkä haluaa nähdä. Vaan sama ongelma tuntuu olevan muillakin, sanoma toistuu kirjassa usein.
Ihmisestä ei aina näe eikä tiedä, millaiset voimat tai intohimot hänen sisällään loiskivat. Me näemme aina vain yhden puolen, ihan kuin sivukuvan. Toinen puoli jää piiloon.
Siskossakin elämäntuntuisuus tulee haavekuviin uskomisesta. Hän uskoo hyvää Maxista, saksalaisesta sotilaasta, kietoutuu tähän kuten elämään pitääkin luottaen kietoutua. Siskon kerronnassa houkuttelee ajallinen etäisyys tapahtumiin: äänessä on kuultavissa kypsyys, koettu elämä. 

Lempi, Lempi, Lempi! Tuo salaperäinen hahmo, jota kukin kertojista kuvaa omalla tavallaan. Miten oivalliselta tuntuukaan, ettei Lempi saa tässä tarinassa ääntä vaan häntä kuvataan: niinhän me toiset näemme, vain omasta näkökulmastamme, täysin toista ymmärtämättä. Onko Lempi se ihana rakastava tyttö, josta Viljami haaveilee, vai kaipaako hän toistuvasti kaupunkiin, kokeeko joutuneensa väärään paikkaan? Onko hän koskaan rakastanut Viljamia? Entä millainen äiti hän on? Elli ja Sisko kertovat ristiin. Rytisalolla on painavaa sanottavaa siitä, miten kukin katsoo tilannetta omasta kannastaan eikä mitenkään hahmota koko totuutta. Toista on vaikea tuntea omilta tunteiltaan täysin.

Rytisaloa on kiitettävä kauniista, liukuvasta ja soljuvasta kielestä. Kirjailijan tyyli on aforismimainen, ja monta virkettä voisi tästäkin teoksesta poimia muistiin. Lempi solahtaa sujuvasti nykyiseen, sota-aikaan sijoittuvaan kirjallisuuteen ja tarjoaa siihen jotakin persoonallista ja kaunista. Myös kansikuva (Jenni Noponen) on näkemistäni kaunempia. Olen vakuuttunut.

Toisaalla esimerkiksi: P.S. Rakastan kirjoja,Rakkaudesta kirjoihin, Kujerruksia, Lukuisa ja Kannesta kanteen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti