tiistai 2. elokuuta 2016

Tekstibongaus: essee (keskiluokan ja työläisluokan kirjallisuudesta)

Tekstibongauksen toinen osa käsittelee Asta Lepän (HS 24.7.2016) esseetä. Siinä kuvataan, miten kirjallisuuden kuluttamisesta on tullut keskiluokan etuoikeus. Leppä toivoo myös, että kirjallisuudessa kaikuisivat enemmän muidenkin äänet, erityisesti alempien yhteiskuntaluokkien. 

Lepän tekstiä on vaikea lukea ajattelematta Susanna Alakoskea. Alakoskea, joka raottaa kaikissa teoksissaan työläisperheen elämää ja vaikeuksia, unohdettua huonostivoivaa yhteisöä, jonka yhteiskunta katsoo ajaneen itse itsensä syvimpään pisteeseen. Alakoski ottaa kantaa työläisluokan kirjallisuuteen myös muualla, esimerkiksi Arbetaren-lehden haastattelussa. Alakosken mukaan vielä nykyäänkin on vaikea olla taiteilija, jos taustalla on työläisluokka. Vahva on sanoma siinäkin, että työläiskirjallisuuden kohdalla puhutaan jatkuvasti omaelämäkerrallisuudesta - siis herkutellaan surkeiksi katsotuilla ihmiskohtaloilla - mutta unohdetaan kaunokirjalliset keinot ja taiteen tekeminen.

Kun paneutuu pohtimaan sitä, mistä Leppä puhuu tekstinsä alussa, sitä, miten toiset kamppailevat alhaisten palkkojen, lasten kehnojen varusteiden ja kroonisten sairauksien kanssa, on selattava mielessään juuri luettuja kirjoja. Millaisista ongelmista niissä puhutaan? Ei saada juuri tiettyä ihastusta. Ei päästä rakastetun luo. Elämän suunta ei ole selvillä. Mutta kuinka monessa puhutaan vaikkapa rahasta tai työttömyydestä? Vain Jotuni, ehkä Tikkanenkin, ottaa tähän kantaa.

Lepän esseen ja aiemman Alakoski-postauksen luettuani jäin pohtimaan, mitä kaikkea työläisluokan kirjallisuus voi antaa keskiluokan lukijalle. Epäilemättä paljon, kaikkea sitä, mitä kirjallisuus yleensäkin tekee: avartaa maailmankuvaa ja ennen kaikkea nostaa esiin sellaisia ongelmia ja epäkohtia, joita lukija ei omassa elämässään kohtaa. Kirjallisuus on niin oiva väylä siihen, että voi oppia näkemään asioita toisen näkökulmasta. 

Ongelmallisena pidän kuitenkin sitä, missä määrin minulla on oikeus edes yrittää samastua sellaiseen kuvaelmaan tai tilanteeseen, johon en oikeastaan voi samastua. April i anhörigsverige -postaukseni aloitan kertomalla, että koin lukiessani tunkeilevani. Mikä oikeus minulla on kommentoida tai sanoa mielipiteitäni tähän teokseen, joka nostaa esiin ongelmia, joita omassa elämässäni ei juuri ole ollut ja josta minun perheeni ja perheeni kaltaiset perheet vaikenevat? Lukijana voin kokea lähinnä syyllisyyttä siitä, että kaltaiseni ihmiset antavat asioiden toisinaan mennä ohitseen. Annanko minäkin? Kyllä kai.

Kysymyksekseni jää, miten keskiluokkaisen henkilön pitäisi toimia työläiskirjallisuutta luettuaan. Millä tavalla kirjallisuuden oletetaan vaikuttavan häneen? Mitä keskiluokkaisen lukijan odotetaan tuntevan, ajattelevan ja tekevän? MIeleen juolahtaa kysymys siitäkin, tuleeko yhteiskunnan hyvinvoivien ottaa itselleen uhrien syyllisyys. Yritän ajatella alaluokkateemaa samalla tapaa kuin naiskuvia. Naiset tulee esittää aktiivisina toimijoina, itsenäisinä ihmisinä, näin ajattelen helposti. Heidän ongelmiaan tulee kuulla ja ne tulee huomioida. Saman on koskettava muitakin vähemmistöjä tai sorrettuja. Ehkä tärkeintä on se, että myöntää ongelmien olemassaolon? Ehkä myöntämisen jälkeen on mahdollista huomata, miten vaikkapa köyhien tai työttömien ongelmat näkyvät jokapäiväisessä arjessa. Sen jälkeen on tekojen vuoro.

Tähän ajatukseen pureutuu myös Leppä esseensä lopussa, kun hän nimeää keskiluokan ongelmiksi passiivisuuden ja silmien ummistamisen. Omassa kuplassa on niin helppo elää. Kun tätä aihetta pohtii, tulee välttämättä ravistelleeksi itseään siihen, miten usein sitä jääkään omiin tuttuihin piireihinsä. Miten usein valitsee sen, minkä aina muutoinkin on valinnut. Miten usein jättää huomioimatta ne ihmiset, jotka eivät muutenkaan liity omaan elämään. 

Tuntuu pahalta, että ymmärrystä on välillä niin vaikea luoda. On halua ymmärtää, mutta voiko ymmärtää sitä, mitä itse ei ole kokenut?

2 kommenttia:

  1. Itse näkisin työläiskirjallisuuden lukemisen lisäävän yhteiskunnallista valveutuneisuutta. Ihmisillä on tapana yleistää ajattelussaan lähipiirinsä tilanne koskemaan koko maata ja yhteiskuntaa. Klassikkona ministeri Rädyn ihmettely siitä, mahtaako Suomessa kukaan tienata alle 2100 tai 2600 euroa - ainakin "hyvin pieni osa suomalaisista vanhemmista". Eihän niitä olekaan kuin puoli miljoonaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo oli muuten aivan järkyttävä toteamus: miten vallanpitäjät voivat olla (haluavat olla) niin sokeita todelliselle tilanteelle? Tuon valveutuneisuuden mainitseminen on hyvä pointti. Tässä taas kirjallisuuden hyviä puolia: auttaa tutustumaan asioihin, joita ei muuten näkisi/ymmärtäisi nähdä/suostuisi näkemään.

      Poista