tiistai 23. elokuuta 2016

Mooses Mentula: Jääkausi

Mooses Mentula: Jääkausi
WSOY 2016
263 s.
Pisteitä: 4/5
Tunnelma: Arg. Vihainen.
   -Sinulla ei nyt ole koiraa viikkoon. Annat sen vaellella orpona piruna. Et huomioi mitenkään, vaikka se kuinka vinkusi. Taka-ajatuksena on saaha se epävarmaksi. Sillon se hakkee huomiota miellyttämällä, kouluttaja tiivisti.
Kouluttaja jatkoi ohjeistustaan, mutta Helmiltä meni loput ohi. Hän oli ymmärtänyt tärkeimmät: pahuus oli vahvuutta ja miellyttäminen heikkoutta.
Ihminen on ihmiselle susi.

Se tulee väistämättä mieleen Mooses Mentulan uutuusromaanista Jääkausi, joka käsittelee kiusaamista ja sen seurauksia.

Itse kutakin hahmoa kiusataan. Helmi siirtyy uuteen kouluun, mutta ei löydä paikkaansa sieltäkään. Maisasta saisi seuraa, mutta tytön erilaisuus hävettää Helmiä. Juha menettää asemansa koulun reiluimpana opena.
Romaanin keskivaiheilla Jääkausi kääntyy Juhan tarinaksi. Opettajatkin voivat joutua silmittömän kiusan kohteeksi, romaani julistaa. Aikuiset joutuvat kamppailemaan samalla tavalla kuin lapset, menettävät samalla tavalla ihmissuhteitaan. Kukaan ei osaa purkaa tunteitaan oikealla tavalla, ja luotettavat ihmiset ovat harvassa. Mentula onnistuu äkisti muuttuvien ihmissuhteiden kuvaamisessa.

Vaikka henkilöiden tarinat kietoutuvatkin romaanissa taidokkaasti toisiinsa ja ihmiset muistuttavat toisiaan enemmän kuin haluavat ja arvaavat, minä olisin toivonut, että näkökulma olisi pysynyt enemmän lapsissa. Mentula pureutuu tärkeään asiaan kirjoittamalla auki myös aikuisten kiusattujen tarinan, mutta samalla Helmin tarina hälvenee toimintapainotteiseksi selviytymistaisteluksi, ei niinkään eheäksi tarinaksi. 

Jääkausi on vihainen kirja. Keskeisiä hahmoja yhdistää paitsi uhrin asema, myös kipu. He ovat vihaisia, ja viha purkautuu kostonhaluna ja toimintana. Syviä, kivuliaita tunteita ei juuri näytetä. Se sopii kirjan nimeen ja se sopii kiusaamisen seuraukseksi, mutta olisin kaivannut toisenlaisiakin reaktioita. Toisaalta vihan purkautuminen toimintana saattaa olla suunniteltu ratkaisu: ihminen näyttäytyy petona, ja romaanissa palataan alkuasetelmaan, jossa ihmiset tarkkailevat julmia eläimiä. Nautin silti muutamista välähdyksistä, joissa hahmojen tunne-elämää avataan tarkemmin. 
 Kaikki vihaavat sinua. Niiden olisi paljon parempi olla, jos sinua ei olisi. Nosta nyt sitä päätä. No, nosta paska! Katso, miten ne osoittelevat ja naureskelevat. Huomaatko, sydän alkaa takoa. Se kiihtyy ja kiihtyy. Henki ei meinaa kulkea. Yski vain, mutta ei se auta. Nyt alkaa hikikin valua niskassa. Eikö olekin mukavaa?
Lopussa tapahtuu paljon, rysäyksellä. Juhan ja Päivin suhde saa sävyjä, joita sille ei olisi osannut odottaa. En pitänyt siitä. Helmi saa kärsiä lisää, ja tarina saa yhä fyysisemmän sävyn. Yhtäkkiä ollaan tulevaisuudessa, paljon menneestä jätetään lukijan vastuulle. Minä olisin kaivannut hieman rauhoittavampaa loppua, hieman yhtenäisempää. Toisaalta Mentula jättää lukijalle paljon pohdittavaa. Lukijaa Jääkausi ei jätä kylmäksi.

2 kommenttia: