maanantai 21. joulukuuta 2015

Vuoden sadas kirja: Seppo Jokisen Kuolevaksi julistettu

Seppo Jokinen: Kuolevaksi julistettu
CrimeTime 2015
331 s.
Pisteitä: 3/5
Tunnelma: No moi! Kiva tavata pitkästä aikaa.
Komisario Koskisen 20. seikkailu: ahdistelurikoksia, pakenemisia ja työkaverin kadonnut tytär.

Taattu: Komisario Koskinen tuntuu vanhalta ystävältä, pitkään lähellä asuneelta naapurilta. Tutustuin Jokisen kirjoihin yläasteiässä: aloitin Piripolkalla, ja olen sittemmin lukenut lähes koko sarjan. Muutama uusimmista on lukematta, mutta Kuolevaksi julistettuun oli helppo tarttua. Se sisältää koko joukon poliisiromaanille tyypillisiä piirteitä, esittelee Sorin henkilöstön vielä kertaalleen ja kertaa lyhyesti mutta liikaa paljastamatta aiempia tapahtumia. Uusia tapahtumia tuntuu riittävän: Ulla Lundelinin tytär on ollut kauan kadonneena, kaupungissa tapahtuu kummallisia ahdistelurikoksia, ja yhtä miestä vainotaan. Jokinen lähtee liikkeelle monesta mutta ei lähesty mitään tapausta liian karskein ottein.

Lempeä: Kuolevaksi julistettu sopii niillekin, jotka kaihtavat silmitöntä väkivaltaa ja murhilla mässäilyä. Jokisen kirjoitustyyli on lempeä ja leppoisa, arkinen mutta selkeä. Romaanissa vuorottelevat rikoksen tutkinta ja Koskisen henkilökohtaisen elämän kuvaus. On myönnettävä, että toisinaan Jokisen kerrontatyyli junnaa paikallaan, kaikkia arkikuvauksia ei mukaan tarvittaisi, mutta toisaalta sarjan arkisuus on yksi niistä syistä, joiden takia Jokisen kertomuksista pidän. Kuolevaksi julistetussa, kuten muissakin Jokisen teoksissa rikoksen uhreiksi nostetaan tavallisia, vähätuloisiakin kansalaisia. Toisaalta hyvätuloisetkin saavat osansa.

Etiikka: Aivan romaanin loppuvaiheilla aloin miettiä, miten taitavasti Jokinen ujuttaa teokseensa mukaan eettisiä kysymyksiä. Koskisen ystäville tuttua on se, että komisario tekee työssään arveluttavia päätöksiä, toimii itsenäisesti ja itsepäisesti ja suojelee työtovereitaan. Lukija kuitenkin asettuu hänen puolelleen: aina ei voi toimia sääntöjen mukaan. Kuolevaksi julistetussa monikin asia herättää pohtimaan, missä määrin esimerkiksi rangaistukset ovat oikeutettuja.Suorastaan yllätyin kirjan lopussa siitä, että genreuskollisen juonen lisäksi kirja herättää ajatuksia syvemmistäkin asioista.

Koskisen seikkailut on luettu myös Villasukkamurmelin kirjablogissa ja Lukutoukan kulttuuriblogissa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti