perjantai 4. joulukuuta 2015

C.S.Lewis: Narnia. Velho ja leijona

 "Hän tulee ja menee", oli majava sanonut. "Hän ei halua olla sidottu - ja tietenkin hänellä on myös muita maita, joista hänen täytyy huolehtia. Se on niin kuin olla pitääkin. Hän käy usein täällä katsomassa. Ette vain saa pakottaa häntä. Hän on villi, kuten tiedätte. Hän ei ole niin kuin kesyt leijonat."
Muuan merkillinen kaapinovi, seikkailunhaluisia lapsia, hyvä vastaan paha. Klassikko, johon tutustuin ensimmäistä kertaa.

Ensimmäinen tunnustus: Totta se on - luin Narnian tarinoita ensimmäistä kertaa elämässäni. En tutustunut C.S. Lewisin fantasiamaailmaan lapsena enkä edes varhaisteininä - seikka, jota ystäväni on hämmästellyt. Sarja tuntuu olevan monelle rakas, ja avausosan luettuani voin uskoa, että se olisi saattanut olla sitä minullekin. Olin Viisikkojen, Spiderwickin kronikoiden ja monenlaisten salapoliisitarinoiden ystävä. Minusta oli hauskaa lukea lasten hurjapäisyydestä, kummallisista otuksista ja seikkailuista. Kun tartuin nyt Velhoon ja leijonaan, ajattelin, etten voin ihastua tähän teokseen. Toisin kävi - ahmin kirjan melko nopeasti loppuun. Kirja oli herttainen ja juuri sellainen, josta 11-vuotias minä olisi pitänyt. Paras terä jäi toki puuttumaan: tällaisissa kirjoissa ihaninta ovat usein lapsuusmuistot, joita kirjan uudelleen lukeminen herättää.

Sukupuoliroolitus: Velhossa ja leijonassa kirjailijan aikakausi on vahvasti läsnä. Sitä ei tietenkään pitäisi paheksua: totta kai kirjoitushetki näkyy. Aikoinaan Viisikkoja lukiessani en tullut kritisoineeksi Annen stereotyyppistä tyttöyttä enkä toisaalta pohtineeksi Paulia ja tämän rajoja rikkovaa käyttäytymistä. Aikuisempana on vaikeampaa olla tarttumatta sukupuolirooleihin, ja ne kiinnittivät huomioni Lewisin teoksessakin. Päähenkilösisarukset tuntuivat noudattavan suorastaan ärsyttävää kaavaa: vanhin veli Peter huolehtii ja suojaa, tytöistä vanhempi on lempeä ja huolehtivainen, kun taas nuori Lucy kirkuu, pyörtyilee ja pitää silmiään kiinni. Sallittakoon perinteiset roolit tälle klassikolle, mutta toivottakoon samalla, että nykyromaanit tarjoilisivat aktiivisempia rooleja myös tytöille.

Toinen tunnustus: Postauksen toinen tunnustus liittyy enemmänkin tunnustuksellisuuteen. Alkuun en ajatellut kirjan tematiikkaa tai sanomaa, luin kirjaa tarinana ja seikkailuna, mutta jossakin vaiheessa huomasin, miten kristillinen kirja Velho ja leijona onkaan. Pienen googlailun kautta päädyin lukemaan kirjoitusta Narnian kristillisestä fantasiasta, ja tajusin, että jo Aatamin pojat ja Eevan tyttäret -nimitykset ovat aika selkeitä viitteitä kristilliseen alkuperään. Omassa lukutuokiossani kaikki alkoi Edmundista, tuosta ärsyttävästä pojasta, jota kirjan alkupuolelta lähtien luonnehdin mielessäni juudasmaiseksi. Aslanin marttyyrius ei jää huomaamatta, ja leijonan kiinniottaminen ja pilkkaaminen yhdistyivät nekin Raamatun kertomuksiin. Aslan saa jumalallisia piirteitä, ja kun leijonasta puhutaan villinä kulkijana, tuntuu sanoma selvältä. Ylipäätään kirjassa korostuu yliluonnollisiin asioihin uskominen: mikä vain voi olla totta. 

Muita tekstejä Velhosta ja leijonasta: Jokken kirjanurkka, Lukemisen kartasto ja Lumiomena.

3 kommenttia:

  1. Luin nämä lapsena pariinkin kertaan ja silloin näiden kristillisyys meni iloisesti ohi. Eipä mene enää ja nyt se varmasti häiritsisi lukukokemusta. Selailin sarjan päättävää Viimeistä taistelua kirjastossa jokin aika sitten ja päädyin siihen lopputulokseen, että tämä taitaa olla niitä sarjoja jotka on parasta jättää ajan kultaamiksi muistoiksi...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, on toki niin, ettei lapsuuden lukukokemusta tavoita mitenkään sellaisenaan, ja joskus muistelu on paras tapa nauttia tutusta kirjasta. Toisaalta itseäni kiinnostaa se, miten kirjat avautuvat eri tavalla aikuisena. Sanomastahan ei tarvitse olla samaa mieltä, mutta on jännä huomata, miten aikuisempana kirjoista poimii ihan eri asioita ja tulkintoja.

      Poista
  2. Minä luin Narnioita ääneen lapsille jokin aika sitten. Minäkään en ollut lapsena sarjaan tutustunut. Tuo kristillinen symboliikka on Velhossa ja leijonassa tosiaan aika ilmeistä. Lueskelin (lähinnä Wikipediasta) taustoja, ja täytyy sanoa, että minulta jäi kyllä huomaamatta esimerkiksi se, että Hevonen ja poika -kirja kuvaisi pakanoiden kutsumista. =)

    Mainioita seikkailuita, tai ainakin meillä osuivat lapsilla sopivaan vaiheeseen. Kieltämättä tuo sukupuoliroolitus ärsytti todella paljon. Taisimme lasten kanssa vähän naureskellakin sille.

    VastaaPoista