sunnuntai 19. helmikuuta 2017

Tiitu Takalo: Tuuli ja myrsky

Tiitu Takalo: Tuuli ja myrsky
Suuri Kurpitsa 2009
79 s. 
Pisteitä. 5/5
Tunnelma: Ugh.
Tiitu Takalon synkän toiveikas, mustanpuhuva sarjakuvateos Tuuli ja myrsky jättää hiljaiseksi. Mitä tähän oikein voisi sanoa? Miten reagoida näin synkkiin ja painaviin asioihin? Kuinka käsitellä sitä, että raiskaamisen uhka on koko ajan olemassa? 

Takalon teos tuli vastaan, kun etsin kirjaa raiskaamisesta. Järkyttävä aihe tietenkin, mutta olen halunnut löytää aiheesta psykologisia kertomuksia. Kirjaston hakutuloksia selatessani jouduin kuitenkin toteamaan, että useimmiten raiskaus johti hakusanana dekkareihin, joissa väkivaltainen teko on lähinnä pelottelun ja mässäilyn keino, ei niinkään traumaattinen, syvästi haavoittava rikos. Raiskatun kokemuksista - hajoamisesta tai selviytymisestä - ei ole kovinkaan helppo löytää luettavaa. Miksi tästä aiheesta vaietaan?

Tuulessa ja myrskyssä seurataan yhteisön reaktiota yhteisen ystävän raiskaamiseen. Viha ja järkytys täyttävät feministiyhteisön - tätä tapahtuu siis oikeasti. Alkujärkytyksestä toivuttuaan ystäväpiiri päättää ryhtyä toimiin ja alkaa levittää tietoa siitä, että Jake on raiskaaja. 

Takalo ottaa teoksellaan vahvasti kantaa siihen, miten raiskauksesta puhutaan - tai pikemminkin jätetään puhumatta. Tekijää ei uutisissa juuri laiteta vastuuseen, vaan otsikot hehkuttavat passiivissa, miten joku raiskattiin, ikään kuin kyse ei olisi elollisen olennon tahdonalaisesti tekemästä teosta. 
Oivaltavaa onkin, ettei Mira koskaan saa Tuulessa ja Myrskyssä ääntä. Lukija ei tiedä, kuka Mira on tai miltä hänestä tuntuu. Takalon teos osoittaa, että raiskauksen uhrit vaiennetaan.  

Ajatuksenherättelijänä toimii naisten reaktio raiskaukseen: he kiinnittävät esimerkiksi baareihin julisteita, joissa on raiskaajan kuva ja yhteystiedot. Äkkiseltään moinen tuntuu varsin julmalta: sehän loukkaa yksityisyyttä. Vaan entäpä raiskaus? Sehän nöyryyttää, haavoittaa ja satuttaa ihmistä, tämän psyykettä ja kehollisuutta mitä pahimmalla tavalla. Eikö raiskauksesta ansaitsekin saada kunnon rangaistuksen? Kantaaottavaa on sekin, että raiskaaja on yhteisölle ja uhrilleen tuttu. Tuuli ja myrsky muistuttaa lukijaansa siitä, että suurin osa raiskauksista on tutun ihmisen tekemiä. 

Takalon teoksessa hyvää on se, etteivät feministihahmot ole millään muotoa täydellisiä. Kuultuaan, että Mira on raiskattu, haluaa Lyly mennä hakkaamaan, jopa tappamaan, tekijän. Naistenbileet vahvistavat käsitystä siitä, että naiset pelkäävät ja miehet pelottavat, eivätkä feministihenkilöt alkuun huomaa, että myös miehiä saattaa pelottaa pimeissä julkisissa tiloissa. Vaikka teos on lyhyt, saa lukija kasvaa hahmojen kanssa ja oppia huomaamaan, että kaikkien ajattelussa on toisinaan stereotyyppisiä piirteitä. Fiksu ihminen osaa ottaa palautetta vastaan ja kyseenalaistaa puhe- ja käyttäytymistapansa.

Takalon luomat hahmot ovat ihailtavia, vaikka heihin ei ehdi kauaakaan tutustua. Tuuli ja myrsky ilmentää feminististä kulttuuria, jossa erityyppiset ihmiset osaavat, erilaisuudestaan huolimatta, osoittaa toisilleen solidaarisuutta. Feministijoukko ehtii kasvaa henkisestikin, kun joukkoon otetaan myös miehiä - Takalo pyrkii rikkomaan mieskuvaa, jota myös feministit pitävät yllä. Kaikki miehet eivät ole raiskaajia eivätkä he ole aina turvassa. Takalo tuo esiin ristiriidat, joita raiskausteemaan liittyy. Rikoksentekijät ovat usein miehiä, uhrit usein naisia. Naiset tarvitsevat turvallisen tilan, jossa he saavat itse päättää asioistaan ja puhua kokemuksistaan. Vaan entäpä ne hyvät miehet, joiden tuki on tarpeen?

Lopuksi on sanottava, ettei Takalonkaan teos tavoita täysin sitä, mitä lähdin lukukokemukseltani hakemaan. Se ottaa kyllä vahvasti kantaa yhteiskuntamme raiskauskulttuuriin ja jättää tahallaan antamatta äänensä sille, jota väkivaltainen teko eniten koskettaa. Muutama raiskauksen yrityksen kokenut jakaa lukijalleen kokemuksiaan, mutta varsinaisiin tunnereaktioihin teoksessa ei mennä. Jään edelleen miettimään sitä, miksei raiskaamisesta kirjoiteta psykologisia kirjoja. Miksi uhrit eivät pääse ääneen, miksi heidät tarinoitaan ei kerrota? Mieleen tulee esimerkiksi Seita Vuorelan Lumi, jossa raiskaus kuvataan uhrin ulkopuolelta ja jossa uhrille ja tämän kokemukselle ei anneta väkivallan jälkeen ääntä. Miksi raiskauskuvasto on tällaista?

Raiskaus on tietenkin kipeä traumaattinen aihe, jota on vaikea käsitellä. Kyse voi kuitenkin olla myös siitä, millaisia tarinoita halutaan julkaista - ja millaisiin ei haluta tutustua. Takalon teoksestakin käy kuitenkin ilmi se, että yllättävän moni on kokenut seksuaalista väkivaltaa. Vertaistuelle voisi olla tarvetta. Oletteko te lukeneet romaaneja, joissa raiskausta

Tuuli ja myrsky on vahvasti feministinen sarjakuvateos. Suosittelen sen lukemista lämpimästi, vaikka aihe onkin kipeä. Osallistun teoksella sekä feministiseen lukuhaasteeseen että Suomi(ko) 100 -haasteeseen. Tämä romaani valottaa raiskauksen uhrien vaiennettuja kokemuksia.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti