 |
Hanna Hauru: Jääkansi
Like 2017
116 s.
Pisteitä: 4/5
|
"Paha tuli pirttiin, kun kuuli vauvan parkaisun. Hän meni katsomaan ensimmäistä lastaan. Kun hän huomasi vauvan olevan tyttö, hän kirosi Bettin ja kätilön helvettiin. Minun iloisia silmiäni Paha mulkaisi niin tulisesti, että lähdin saman tien karkuun ja juoksin niin kauan, ettei mökkiä enää näkynyt."
Harvoin saa lukea yhtä synkeää, ahdistavaa ja inhorealistista tarinaa kuin mitä Hanna Hauru tarjoaa tänä vuonna ilmestyneessä Jääkannessa. Pienoisromaani on tarina tytöstä,
Olen lukenut viime aikoina paljon episodimaisuutta. Haurun teksti tuo mieleen ennen kaikkea Petri Tammisen, mutta on Jääkannessa samaa pirstaleisuutta kuin Pirkko Saision Punaisessa erokirjassakin. Hauru on ilmaisussaan tiivis, luvut ovat lyhyitä ja keskittyvät tiettyhin, merkittäviin hetkiin.
Jääkannessa vuorottelee kaksi aikatasoa. On mennyt hetki, joka kertaa päähenkilön tarinan. Kursiivilla erotettu tarinanjuonne hahmottuu aikaan, jossa mennyttä katsellaan jo sivusta. Lukija pohtiikin, miten tytön elämä on vuosien kuluessa muuttunut, mitä hän tekee vanhassa kodissaan. Lopussa on pysähdyttävä nieleskelemään.
Haurun romaani ei pilkahtele valoa. Se on onneton kertomus tytöstä, jota paha perhe vainoaa kerta toisensa jälkeen. Omasta elämästään tyttö on täysin etääntynyt ja etäännytetty: hänestä ei käytetä nimeä, eikä hän kutsu äitiään äidiksi tai isäpuolta isäksi. Äiti on Betti, isäpuoli on Paha. Koti on mökki; siihen ei liity niitä positiivisia tunteita, joita sana koti ihmismielessä herättää. Alkoholismi, väkivaltaisuus ja hyväksikäyttö rikkovat rivien välissä nuoren lapsen elämän. Työpaikka mielisairaalassa ei sekään helpota lapsen elämää tai aja mennyttä kauemmaksi vaan pikemminkin mahdollistaa sen, että paha toistuu ja toistuu uudestaan. Sotien traumat kuultavat tarinasta, vaikka lapsen mieli ei niitä yletäkään käsittelemään.
Jääkansi on vavahteleva kertomus perheestä, jossa traumat toistuvat sukupolvelta toiselle ja jossa kohtaloa ei pääse pakenemaan. Hauru kirjoittaa hyvin ja vahvasti, mutta päällimmäisenä mieleen jää tarinan vastenmielisyys.
Minulle tämä kirja oli liian raskas ja rankka, liian täynnä kauheutta. Raja ylittyi, en enää nähnyt tarinan sisintä kaikelta siltä pahalta. Mutta Haurun kieli ja kerronta on upeaa.
VastaaPoista