keskiviikko 1. helmikuuta 2017

Eve Hietamies: Yösyöttö

Eve Hietamies: Yösyöttö
Otava 2009
383 s.
Pisteitä: 3/5
Tunnelma: Byäh! Jäi minulle keskeneräiseksi
Eve Hietamiehen Yösyöttö on feministinen romaani. Se nostaa esille sen teeman, jonka puitteissa miehiä syrjitään. Vanhemmuus, ennen kaikkea isyys, nousee romaanin keskiöön, kun Antin vaimo sairastuu eikä kykene eikä halua osallistua enää perhe-elämään. Antti jää kaksin pienen lapsen kanssa.

Antin arki täyttyy kaikenlaisista konkreettisista ongelmista, joita Hietamies kuvaa uskottavasti. Tukiverkostoa ei ole tarpeeksi, äitiys otetaan vakavammin kuin isyys, yhteiskunta ei ole valmis koti-isiin, äidinmaidonkorvikkeet eivät löydy kaupasta, lapsen ensimmäinen keuhkoputkentulehdus säikähdyttää.

Vaikka ajatus isyyden kuvaamisesta on hyvä ja on tärkeä tuottaa kirjallisuuteen (ja maailmaan ylipäätään) kuvauksia koti-isistä, sortuu Hietamies silti kuvauksiin, jotka saavat minut ärtymään. Antin kautta käsitellään kyllä isyyteen liittyviä pulmia, varsinkin sitä, miten isän ei oleteta hoitavan lastaan.

Varsinainen ongelma syntyy siitä, että minusta Yösyöttö ei pura äitimyyttiä eikä vahvista koti-isien identiteettiä. Se näyttää kyllä, että koti-isyys on varsin varteenotettava, toisinaan jopa nautinnollinen ja tunteellinen kokemus ja että kaikkia naisia ei ole luotu äideiksi. Romaani yrittää selvästi rikkoa naisten vanhemmuusvaltaa, mutta kuitenkin Antti oppii kaiken tärkeän, lapsenhoidossa oleellisen naisilta. Naiset neuvovat asioita, jotka Antti olisi voinut joko googlata tai ehkä oppia ymmärtämään itsekin. Se, että naiset saavat romaanissa niin keskeisen opettajan roolin, pikemminkin vain vahvistaa sitä, että naiset tietävät luonnostaan, miten lapsen kanssa toimitaan. Tietysti kyse on siitäkin, että naisilla on pääsy maailmaan, jossa ohjeita jaetaan. Hietamies ei kuitenkaan osoita, että olisi neutraaleja, kaikille avoimia tiloja, joista apua saa ilman äiti-isä-vastakkainasettelua. Ehkä niitä ei olekaan?

Vaikka Yösyöttö onkin kasvutarina ja se osoittaa, miten isäksi kasvetaan, minä jäin miettimään romaanin luomaa mieskuvaa. Antti kuvaa itseään äijäksi, joka ilman isyyttään viettäisi viikonloppuja juhlien, kaljaa juoden ja seksiä himoiten. Yösyöttö ottaakin esille vahvimmat vastakkainasettelut - maskuliinisuuden ja vanhemmuuden. Minua tämä risoo, sillä voihan mies olla muutakin kuin sohvalla makaava, työorientoitunut, vaimonsa unohtava machomies. Isyyteen opettelua voisi kuvata myös herkempien, uudesta roolistaan jo etukäteen iloitsevien miesten näkökulmasta. Machoistakin voi kasvaa hyviä isiä, Hietamies tuntuu sanovan. Yösyötön teema on todella kiinnostava ja tärkeä, mutta en kuitenkaan saanut tästä irti kaikkea haluamaani. Hietamies kärjistää sukupuolet niin kaksijakoiseen maailmaan - sellainenhan maailma toisaalta on - että hahmot jäävät stereotypioiden tasolle. Antissa minua ärsytti se, miten hän loppuun asti kutsui leikkipuistossa tapaamiaan naisia pilkkanimen ja etunimen yhdistelmällä.

Mitä Hietamiehen tyyliin ja kirjoitustaitoon tulee, Yösyöttö on miellyttävän helppolukuinen, nopeasti etenevä romaani. Hietamiehen tekstiä on vaivatonta lukea, ja Antissa on paljon sympaattista. Minua jäi kuitenkin vaivaamaan tunne siitä, että sukupuoliroolien murtamisessa ei onnistuttu sillä tavalla kuin kirjalta olisi voinut toivoa. Anttiin ja Paavoon on silti ollut miellyttävä tutustua, ja voi olla, että tartun Tarhapäivään vielä joskus.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti