tiistai 12. heinäkuuta 2016

Fausto Brizzi: 100 onnen päivää



Fausto Brizzi: 100 onnen päivää
Gummerus 2016 (2013)
412 s.
Pisteitä: 3/5
Tunnelma: Hih ja liiks.


Näinä vuosina olen nukkunut 116 320 tuntia, katsonut televisiota 31 410 tuntia, syönyt 2243 kiloa leipää, 9452 banaania ja, valitettavasti, 11 234 munkkirinkilää.
          Minulla on ollut neljä autoa, kuusi polkupyörää ja seitsemän skootteria.
          Minulla on 342 kirjaa, tuhatkunta sarjakuva-albumia, 58 vinyylilevyä ja 153 CD-levyä.
          Olen soittanut noin 25 000 puhelua.
          Olen leikkauttanut hiukseni 327 kertaa (kerran klaniksi).
          Olen nähnyt 2316 elokuvaa ja 288 teatteriesitystä.
          Olen ollut humalassa vain neljä kertaa: kerran Pariisissa.
          Olen himoinnut toisten vaimoja joka ikisenä elämäni päivänä.
          Olen rakastellut 43 naisen kanssa. Paolan kanssa noin 600 kertaa, mikä on ehdoton ja lyömätön ennätys.
          Olen ollut yhdeksissä sukulaisten ja ystävien hautajaisissa ja 31:ssä häissä.


Romaani parantumattomaan syöpään sairastuneesta miehestä ja hänen sadasta viimeisestä päivästään.

Aloitin romaanin lukumaratonini viimeisinä tunteina. 100 onnen päivää sopiikin mainiosti lukumaratonkirjaksi, koska sen lyhyet luvut etenevät nopeasti, se on sujuvaa luettavaa ja naurattaakin sopivasti. Toisaalta kirja tuntuu kypsyvän loppua kohti ja herättää haikeutta, kyyneliäkin. Humoristinen ote on kuitenkin kirjan vahvuus, samoin keksintö- ja popkulttuuriviittaukset, joita Brizzi kirjassaan viljelee.

Täysin en Brizzin teokselle lämmennyt. Varsinkin romaanin alkupuolella ärsyynnyin romaanin maailmankuvasta. Sairastumisen ohella teoksen keskeisenä lankana kulkee se, onnistuuko Lucio hyvittämään pettämisensä vaimolleen ja saamaan tämän rakastamaan itseään uudestaan. Lähtökohta oli jollakin tavalla ärsyttävä: Lucio uhriutetaan, ja Paola näyttäytyy itsepäisenä ja tunnekylmänä naisena. Lucio anoo anteeksiantoa mutta ei ota menneitä puheeksi vaan toivoo, että elämä palaisi itsestään normaaleille raiteille. Sen verran Paola leppyy, että hän ottaa sairaan miehensä takaisin kotiin - tämäkin tuntui alkuun jollakin tavalla kyseenalaiselta, kun ottaa huomioon, että pettäminen on ihan hyvä syy päättää parisuhde.100 onnen päivää toistaa "pojat on poikia" -mielikuvaa ja pettämisen syihin ei puututa: se on vain lipsahdus, kuten miehillä (ja miksi vain miehillä, ihmetteli poikaystäväni, kun keskustelimme romaanin mieskuvasta) aina. Koska luin maratonin aikana myös Jotunin Huojuvaa taloa, humoristinen ote miehistä, jotka nyt ovat vähän vallattomia mutta kuitenkin tahtovat elämänsä takaisin, ei uponnut minuun.

On myös vaikea ymmärtää, miksi Lucio ei tunnu tekevän lapsilleen selväksi sitä, mitä hänen elämässään tapahtuu. Siinä missä Luciolla, Paolalla ja ystäväpiirillä on aikaa sopeutua ja valmistautua Lucion kuolemaan, lapsille tahdotaan jättää mielikuva reippaasta, kaikkivoipaisesta isästä. Pystyykö kuoleman lähestyessä samanlaiseen matkaan kuin minkä Lucio perheelleen järjestää? Brizzin sanoma on toki tärkeä: sairastuminen muuttaa elämänarvot ja opettaa nauttimaan elämästä eri tavalla. Suru ja pelko kuuluvat kuitenkin kriisiin yhtä lailla, ja niitä on tärkeä käsitellä.

Perinteinen matka-allegoria kuitenkin toimii, ja loppua kohti niin Lucio kuin koko teoskin kypsyvät. Romaani toi jollain tapaa mieleen myös Jojo Moyesin Kerro minulle jotain hyvää. Molemmat romaanit paljastavat, miten vaikea ihmisen on hyväksyä kohtalonsa ja kohdata kuolema. Saven Paljain jaloin taas painii aivan omassa sarjassaan, ja syvällisen koskettavaan kerrontaan Brizzi ei pysty.

100 onnen päivää -teokseen ovat tutustuneet muun muassa Jassu, Hanna, Mari a ja Tuijata.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti