torstai 14. heinäkuuta 2016

Henriikka Rönkkönen: Mielikuvituspoikaystävä

Henriikka Rönkkönen: Mielikuvituspoikaystävä ja muita sinkkuelämän perusasioita
Atena 2016
205 s.
Pisteitä: 3/5
Tunnelma: Äh. Seksikeskeistä.

Humoristinen, kärjistävä kokoelma sinkkuelämätekstejä. Kohellusta, kikatusta ja kaipuuta.

Keskustelut: Olen ottanut tavakseni istua poikaystäväni luona lukemassa. Vietämme aamuja ja iltoja sohvalla, kumpikin lukien, mikä on ehkä parempaa kuin mitä osasin suhteelta toivoakaan. Ihan huippua on, kun voi lukea toiselle parhaita kohtia ääneen ja sitten keskustella niistä. Rönkkösen Mielikuvituspoikaystävä sopii mainiosti tähän, sillä ennen suhdettamme olimme molemmat kokeneet pitkiä sinkkuaikoja ja pohtineet pariutumisen vaikeutta tahoillamme. Suurin anti Rönkkösen teoksessa olikin se, että kärjistetyt ja alleviivaavat esimerkkikohtaukset saivat meidät päivittelemään seksikeskeisyyttä, stereotyyppistä sinkku- ja mieskuvaa ja sinkkuuden oikeasti masentavia puolia.

Seksikeskeisyys: Mielikuvituspoikaystävässä kuvataan sinkkuuden eri vaiheita, mutta pääpaino tuntuu olevan seksuaalisissa kokemuksilla. On toki totta, että sinkkuna elämästä puuttuu fyysinen läheisyys, mutta koin, että Rönkkönen antaa parisuhteen seksuaaliselle osa-alueelle vähän turhankin paljon painoa. Epäonnistuneet seksikokemukset naurattavat lukijaa (niitähän sattuu itse kullekin, ja niihin on helppo samastua)

Sinkkuuden surut: Muistelen lukeneeni, että joku suositteli kirjaa sinkkutytöille. Minä koin, että kirjasta sai enemmän irti seurustelevana: saattoi hyväntahtoisesti naureskella ajalle, jolloin oli yhtä vastuuton, hölmö ja epätoivoinen kuin tekstin sinkkukin, mutta samalla pystyi ottamaan rakastaan kädestä kiinni ja olla onnellinen siitä, ettei enää tarvitse huolehtia. Olemme poikaystäväni kanssa puhuneet paljon siitä, miten ahdistavaa sinkkuna oli, kun näki toisten pitävän kädestä kiinni. Kun tiettyyn ikään mennessä ei ollut seurustellut, suudellut tai harrastanut seksiä. Rönkkönen puhuu sinkkuudesta humorisesti, ja vain osassa teksteistä päästetään lukijakin syvempiin, haavoittuneen sinkun tunteisiin. Kaipasin syväsävyisiä tekstejä lisää. Sinkkuudesssa on omat hyvän puolensa, mutta ainakin omalta sinkkuajaltani muistan, miten rasittavaa moni asia oli. Pitkäkestoinen yksinolo voi masentaa ja ahdistaa, ja näitä tunteita kokevan voi olla hankala samastua kirjaan, varsinkin, jos kiinnostusta tai kokemusta yhdenyönjutuista ei ole.

Sinkun stereotypia: Kun tulimme poikaystäväni kanssa pohtineeksi, miksi Rönkkönen käsittelee sinkkuutta lähes yksistään roisin huumorin keinoin, en voinut välttyä ajattelemasta, millaisen kuvan sinkusta kirjoittaja maalaa. Mielikuvituspoikaystävässä sinkku on ehkä aiemmin ollut ujo mutta kykenee selkeästi olemaan hyvinkin sosiaalinen. Itse ahdistuin eniten juoksuharrastuksesta, johon sinkku tykästyy. Tarina tuntuu tutulta: tyyppi, joka ennen inhosi juoksua, alkoikin nauttia siitä, ja kas, elämä sai merkityksen. Pointti toki on tärkeä: helpostusta omaan oloon voi saada muualtakin kuin poikaystäväunelmista, mutta tahtomattani tulin ajatelleeksi henkilöä, jonka on pistettävä oma elämänsä remonttiin, jotta voisi joskus kelvata jollekin. Jos harrastaa liikuntaa, pitää huolta itsestään ja on suosittu. Vaikka Rönkkönen ei tällaista mielikuvaa lukijalle tietoisesti luokaan, en voinut olla ajattelematta sitä. Ja nyt kun asiaa ajattelee, koko kirja perustuu heteroseksuaalisen parisuhteen asetelmaan.

Poikaystävän stereotypia: Miehetkö aina seksin perässä? Miehet eivät puhu, pussaa saati tunne. Rönkkösen huumori perustuu osin sukupuolistereotypioihin, ja kyllähän ne aina välistä naurattavat. Kun teosta tarkastelee kriittisesti, mieskuvat alkavat ahdistaa. On olemassa Nallekarhuja, jotka ovat liian kilttejä, pehmoja ja aikaansaamattomia. He ovat niitä, jotka hylätään, koska he eivät olleetkaan niitä oikeita - sinkkutyttö tarvitsee parisuhteelta jännitystä ja suuria tunteita (miksi kilttejä, ihania miehiä aina väheksytään?). Toisaalta miehet eivät koskaan tunne mitään, he eivät ole herkkiä, eivätkä he puhu ajatuksiaan julki. Pyörittelimme tälle poikaystäväni kanssa silmiä, koska eihän se niin ole - omani ainakin on niin hellä, rakastava, tunteva ja ajatteleva yksilö, että hurmaannun häneen yhä uudestaan. Toinen poikaystäväkuviin liittyvä ajatus on seuraavanlainen: jos kuvatut poikaystävät ovat oikeasti olemassa, onko heistä oikeus kirjoittaa? Entä jos joku on tunnistavinaan itsensä? Huokailin lukiessani sitä, miksi existä puhutaan aina niin negatiiviseen sävyyn. Uusi, parempi suhde saa kyllä näkemään asiat toisessa valossa, mutta onko mennyttä aina mollattava? Ainakin itsellä olisi tässä opittavaa. 

Kenen tarina? Rönkkönen kirjoittaa sen verran taitavasti ja raflaavasti, että on vaikea muistaa alun sanoja siitä, että tarinat ovat faktaa ja fiktiota, tapahtuneet kirjoittajalle, tämän kavereille ja mielikuvituskavereille. Mielikuvituspoikaystävää on ehkä liiankin helppo lukea aitona kuvauksena yhden henkilön avautumisesta, jolloin väkisinkin pohtii, mitä kaikkea itsestä kannattaa kertoa. Ovatko yksityiskohtaiset seksikohtaukset nyt (harhaanjohtavasti) yhdistettävissä kirjoittajaan? Kuinka paljon omasta seksi- tai parisuhde-elämästä voi, pitää tai kannattaa paljastaa? Onko jokaisen seksuaalisen kokemuksen eritteleminen vapautunut feministinen teko, vai voiko joskus vaietakin?

Kenen takia? Pohdimme poikaystäväni kanssa sitäkin, miksi blogitekstejä (esim. Havaintoja parisuhteesta, jota olemme molemmat lukeneet) julkaistaan teoksina. Mikä on pääsyy niihin? Poikaystäväni tuntui hieman tuohtuneeltakin, kun julkaisuissa arvostetaan enemmän kirjoittajaa ja tämän suosiota kuin todellista kirjankirjoitusintentiota. Onko nykyajan huippujutut tuotteistettava aina mahdollisimman moneen kanavaan?

Mielikuvituspoikaystävä on epäilemättä hauska, mutta minä jäin pohtimaan sinkkuusteemaa kriittisesti. Kirjan hauskuudesta ja tyylin osuuvuudesta voi lukea vaikkapa Suketuksen, Kristan postauksista. Myös Jori on lukenut teoksen. 

4 kommenttia:

  1. Pidin tästä kirjasta paljon, sen huumori kolahti. Toki aihe on minulle ristiriitainen (vaiko sitäkin yksioikoisempi?), koska oma edellinen sinkkuelämäni oli 19-vuotiaana, eikä se todellakaan ollut erityisen villiä ainakaan seksikokemuksilla mitattuna. Joten en oikein osaa samastua "oikeasti" aikuisena koettuun sinkkuuteen, vaikka parhaani olen yrittänyt ystävien kohdalla tarpeen mukaan.

    Olen samaa mieltä kanssasi siitä, että tässä kirjassa on aineksia paljon enempäänkin kuin vain hurttiin seksihuumoriin. Siinä mielessä siis päällystäänsä syvempi kirja, mielestäni. Ja minä kyllä ilahdun niistä itsellisen ihmisen ajatuksista, joita etenkin loppupuolella esitellään: kuinka ihminen on kokonainen omana itsenään, ja sen tajuaminen vie ihan uusiin sfääreihin. Varmasti niistä voi olla tukea jollekulle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta, tuo on tärkeää, että sinkkuna ja itsenäisenä on kokonainen ja hyvä ihminen. Rönkkönen taitaa huumorin, mutta minä jäin kaipaamaan ehkä vähän vakavampaa otetta aiheeseen.

      Poista
  2. Aloin lukea (kuunnella) kirjaa tyhjältä pöydältä, tietämättä sen blogitaustasta. Mietin vain siinä kirjan alussa sen muotoa, kun esimerkiksi dialogi oli vähissä. Jossain vaiheessa minulle valkeni se, että kyse onkin alun perin blogitekstistä. Tällaisena seksijuttubloggaajana itsekin on ihan mielenkiintoista seurata, miten blogiteksti taipuu kirjaksi – minusta tässä tapauksessa ihan hyvin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, tässä olet kyllä oikeassa: Rönkkösen tekstit istuvat hyvin myös tekstikokoelmaksi. Blogipostaukset ovat kuitenkin melko lähellä mielipide-, asia- tai kolumnityyppisiä tekstejä, ettei niiden irrottaminen nettimaailmasta aiheuta suurtakaan muutosta, vaikka toisaalta kommentointikin on tärkeä osa blogitekstejä.

      Poista