perjantai 22. heinäkuuta 2016

Naistenviikko: naiskuva Märta Tikkasen romaanissa Nu imorron

Märta Tikkanen: Nu imorron
Trevi 1981 (1970)
152 s.
Pisteitä: 5/5
Tunnelma: Au.
varför gör vi ingenting åt saken sa vi båda, när vi vet vad som är galet, det är dät det börjar hela systemet, ät det ingen jämlikhet härhermma kan det inte bli nån jämlikhet nånannanstans därute heller, den vägen kan kvinnor väckas sa vi, för det vet de alla hur det brister hemma och hur en ska passas och en annan passa
Märta Tikkanen on yksi lempikirjailijoistani. Luen hänen tuotantoaan harvoin, mutta nautin Tikkasen tyylin iskevyydestä, henkeäsalpaavuudesta ja omaperäisyydestä. Vuosisadan rakkaustarina on Kurosen Pahan puuskan ohella minulle tärkein runoteos, ja sen kantaaottavuus vaikutti minuun aikoinaan. Olen lukenut Tikkasta pääasiassa ruotsiksi, niin tälläkin kertaa. 

Märta Tikkasen tuotantoa on varsin sopivaa käsitellä naistenviikolla, sillä kirjailija tarttuu tuotannossaan juuri naisen asemaan. Siinä missä Vuosisadan rakkaustarina kuvaa varsin henkilökohtaisesti Märtan ja Henrikin onnetonta avioliittoa, alkoholismia ja perhesuhteiden ongelmia, on Tikkasen esikoisteos Nu imorron samanaiheinen kuvaus kaunokirjallisten henkilöiden suhteesta. Romaani on osa Kvinnor skriver -sarjaa, joten teos on helppo sijoittaa feministiseen kehykseen.Teemoiltaan Nu imorron on helppo yhdistää esimerkiksi Jotunin Huojuvaan taloon, jonka luin vastikään, ja Alakosken romaaneihin.

Tikkasen romaanin minäkertoja, nainen, on kotiin jätetty rouva, jonka tehtävänä on hoitaa koti ja lapset. Hän on ollut aiemmin töissä ja nauttinut siitä suuresti, mutta aviomies Anders on pitänyt parempana, että nainen on kotona. Tikkasen romaanista on helppo lukea perheen ongelmat: Anders edustaa konservatiivista miestä, joka ei salli vaimolleen vapauksia, hän juo, jättää tulematta kotiin ja on epäluotettava. Minäkertoja elää jatkuvassa valmiustilassa.

Nu imorron kuvaa epätyypillistä hetkeä minäkertojan elämässä: Anders on lähtenyt matkoille - naisen ja Andersin yhteisen ystävän Lenan kanssa - ja minäkertoja saa kerrankin hengähtää yksinään. Tikkanen kirjoittaa, että joskus sanat tulevat, vaikka tuntuisi, ettei niitä ole, ja juuri sitä Nu imorron kuvaa. Se on hengästyttävä huudahdus kotirouvan elämästä, pyrkimyksestä päästä muualle ja pakosta pysyä siinä, mihin hänet on asetettu. Tikkasen romaani osoittaa, miten tärkeää kulissielämästä on päästä vapauteen, miten naisillekin on sallittava oma tilansa. Yksi minäkertojan suurimmista kipupisteistä on se, että Anders voi toteuttaa luovaa työtään rauhassa mutta että hän itse vaimona ja äitinä ei saa kirjoittaa kuin korkeintaan yöllä. 

Minäkertoja on jollakin tavalla alistunut kohtaloonsa, ja samalla hän pohtii, pitäisikö hänen muuttaa elämäänsä jotenkin. Väsymys ja oman tilan puute huokuvat jokaisesta kohtauksesta. Edes äitiys ei ilahduta silloin, kun sitova avioliitto on vienyt naiselta kaiken energian. Kertoja tuntuu jollakin tavalla olevan oman elämänsä orja, jota muut käyttävät omiin tarkoituksiinsa mutta jolle ei anneta mahdollisuutta omaan tahtoon tai omiin ajatuksiin.

Tikkasen tyyli on hengästyttävä, koska romaanissa ei ole pisteitä. Pilkut rytmittävät, mutta oikeastaan kertojan puhe ei koskaan pysähdy: kaikki on saatava sanotuksi ennen kuin Anders palaa takaisin kotiin. Kerrontatyyli voi tuntua alkuun etäännyttävältä, mutta on vaikea kuvitella, että Tikkanen kirjoittaisi toisin. Kieltä myöten romaani tulvii pidäteltyä hätää ja tarvetta olla arvostettu. Tikkasen sanoma naisen asemasta välittyy lukijalle hyvin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti