Sadie Jones: Kotiinpaluu

Sadie Jones: Kotiinpaluu
Otava 2016 (2008), Otavan kirjasto
Suom. Marianna Kurtto
360 s.
Pisteitä: 4/5
Tunnelma: Huh. Voimakas romaani.

 "Oli tuskallista tuntea miten koko elämä alkoi pyöriä hänen sisällään yhdellä kertaa, ja surun ja vääryyden tunne oli hyvin voimakas. Lewis muisti miten äiti oli juossut portaita ylös; hänestä tuntui että äiti oli aina juossut, ollut aina hakemassa jotakin unohtamaansa ja huudellut samalla ihmisille ylä- tai alakertaan. Äitiin ei liittynyt minkäänlaista hyssyttelyä. Mutta hänen lähdettyään koko talo oli ollut sitä täynnä."

Raskas tarina pojasta, joka menettää äitinsä eikä saa käsitellä suruaan, perheestä, jossa asioista vaietaan, ja kyläyhteisöstä, jossa kulisseja pidetään yllä.

 

Rikkinäiset: Kotiinpaluun tunnistaa Jonesiksi. Viime vuonna, ennen tätä esikoista suomennetun Ehkä rakkaus oli totta -romaanin tavoin Kotiinpaluu täyttyy kiinnostavista henkilöhahmoista. Sen keskushenkilöt, Lewis, äitipuoli Alice ja naapurintyttö Kit, ovat kaikki yhteisöstään irrallisia, jollakin tavalla rikkinäisiä hahmoja. Lewis kärsii äitinsä kuolemasta, Alice pohtii omaa epäonnistumistaan Lewisin äidin korvaajana ja Kit tuskailee rakkaudettomassa, väkivaltaisessa perheessä ja haikailee Lewisin perään. Kyläyhteisö suhtautuu torjuvasti ja mustasti varsinkin Lewisiin, jolla on taipumusta aggressiivisuuteen. Alicesta, joka juo liikaa eikä saa lasta, puhutaan myös pahaa. Kitin sulkee pois oma perhe. Alicesta ja Kitistä kiinnostavan tekee se, miten molemmat tuntuvat näkevän Lewisissä paljon hyvää mutta eivät kykene tätä ilmaisemaan. Keskushenkilöt ovat yksinäisiä, torjuttuja ja rikottuja. Jonesin kerrontatyylissä on jotain vakuuttavaa, jotain sellaista, jonka takia irrallisuus ja yksinäisyys on helppo aistia. Henkilöhahmot ovat taas parasta Jonesin romaanissa, ja uskoisin, että mielikuvat heistä pysyvät ajatuksissani jonkin aikaa.

"Hän oli sellaisen ulkopuolella. Hän ei edes muistanut milloin hänellä olisi viimeksi ollut käsitystä siitä, miten elää niin kuin muut näyttivät elävän. Hän katseli ihmisiä kirkossa ja kuvitteli mustat ammottavat aukot heidän rintakehänsä kohdalle, siihen missä kuuluisi olla sydän: suuret, rosoiset räjäytysaukot."

Myös Kitin tilanne tuntuu toisinaan lohduttoman rikkinäiseltä: 

Hän laskeutui sängyn vierelle ja alkoi siivota pois lattialla lojuvia levyjä. Hän polvistui, noukki levyjä ja yritti olla ajattelematta sitä miten kova ja rikkinäinen maailma oli, tai sitä että hän oli yksin ja myös rikkinäinen eikä kukaan auttaisi häntä. Ei ollut ketään. Häntä heikotti, ja hänen uskonsa oli loppunut. Kyyneleet olivat kuivia ja särkivät silmiä, ja hän tunsi olonsa vihaiseksi ja kömpelöksi. Hän yritti olla tuntematta kyyneleitä, mutta hävisi taistelun.

Kotiinpaluu: Kotiinpaluu toistuu kirjassa monta kertaa. Siitähän kaikki alkaakin, siitä, miten Gilbert palaa sodasta kotiin. Jälkikäteen ajateltuna tuon kotiinpaluun voi nähdä hyvin merkittävänä käänteentekijänä, koska sillä lienee ollut seurauksena perheen elämään. Useammin Jones kuitenkin kuvaa Lewisin kotiin palaamista: alussa hän palaa vankilasta, ja sen jälkeen palataan seuraamaan Lewisin lapsuusvuosia, sitä, miten hän tappeliden jälkeen palaa kotiin, ja vankilavuosien jälkeistä aikaa, jolloin kotiin ajaa aina pakko: mitään muutakaan ei ole.

Kulissit: Kotiinpaluu on myös romaani kulisseista. Ne korostuvat, kun romaanin toisena keskeisenä osapuolena on hyvätuloinen perhe, sen kunniakkaat tytöt, menestyvä isä - ja kasa salaisuuksia. Kylässä eletään menestyksen paineessa: on osoitettava pärjäävänsä. Ehkä siksi Lewisin isä Gilbert, joka kuvataan varsin kylmäksi ja etäiseksi, nai nopeasti elämäänsä uuden naisen onnettomien tapahtumien jälkeen. Pahasta ja ikävästä vaietaan, kuvitellen, ettei salaisuuksia voi koskaan paljastaa.

Kerronta: Kotiinpaluussa on samaa elokuvallisuutta kuin Ehkä rakkaus oli totta -romaanissa, ja näkisin sen mielelläni kuvina (jonkinlainen minisarja romaanista on ilmeisesti televisioitu). Myös Lontoo katuineen yhdistyy viime vuonna lukemaani romaaniin. Nautin suuresti siitä, että Jonesin kerronta on tarinapainotteista, ja tässäkin romaanissa on kyse tarinasta. Tarina nousee uudestaan lopussa, joka muistuttaa ainakin minulle, että myös itseään on tärkeä arvostaa.

Maisku on tutustunut Jonesin alkuperäistekstiin The Outcast ja suosittelee kirjaa suorastaan huutaen. Minä olen samaa mieltä: kyse on aiheiltaan raskaasta mutta tunteiltaan voimakkaasta romaanista. Täytyy myöntää, että viimeviikkoinen kirjastoreissuni oli onnistunut: mikä tuuri saada tämä heti tuoreeltaan lainaan!