Siiri Enoranta: Surunhauras, lasinterävä

Siiri Enoranta: Surunhauras, lasinterävä
WSOY 2015
473 s.
Pisteitä: 4/5
Tunnelma: Oh. Runollista, kaunista, moniuloitteista.

"Sumunsalpaaja ehti nähdä Hahtuvaaran Ulin kasvot. Poika katseli heidän peräänsä tekemättä elettäkään liittyäkseen seuraan, hän katseli heitä väkijoukon keskeltä mutta erkaantuneena siitä. Hänen poskiaan juovuttivat kyynelvanat, ja oli muutakin. Ulin kasvoilla oli jotakin hajonnutta mutta horjumatonta yhtä aikaa, hänen lapsenkasvoiltaan paistoi tehty päätös, joka oli aivan liian painava sellaiselle pienelle pojalle. Uli oli päättänyt tehdä jotakin suurta, aivan yksinään, ja Linania sulki oven ja jätti hänet ulos." 

Romaani surusta, menetyksestä, vallasta, taisteluista, elämästä ja rakkaudesta.

En ole varma, mistä suunnasta Enorannan suurta Surunhauras, lasinterävä -romaania pitäisi lähestyä. Aloittaisinko hahmoista, maailmankuvasta, hyvästä ja pahasta, ajankohtaisuudesta? Tässä romaanissa on niin monta tasoa, niin monta sanomaa, että kaikkea on vaikea jäsentää selkeiksi ajatuksiksi.

Surunhauras, lasinterävä on fantasiaromaani. Se on kertomus kahdesta maasta tai valtakunnasta, jotka elävät erillään toisistaan mutta jotka kuitenkin kohtaavat: toinen havittelee toiselta. Ehkä Enorannan luomasta maailmankuvasta on hyvä aloittaa: se on kiinnostava. Surukauriin saarilla eletään pienessä, tiiviissä yhteisössä, muusta maailmasta tietämättä. On vain saaret ja elämä niillä. On päivä, jolloin lapset ovat tarpeeksi vahvoja mutta yhtä lailla viattomia kohtaamaan surujensa määrän, ja on elämä, jossa ei tunneta, mitä sukka ja aasi tarkoittavat. Elämä on puhdasta, yksinkertaista, jopa askeettiselta vaikuttavaa, vaikka Enorannan tarina sijoittuu vuoteen 3114 - jonkin ajanlaskutavan mukaan. Toinen maailma on toisella tavalla lähempänä nykymaailmaa, Sidrineia on jonkinlainen karrikoitu kuva siitä, miten asiat myös voisivat olla: naisten ylivalta sortaa miehiä, sodat ovat yhä olemassa, valta on keskittynyt yhdelle henkilölle, heimot riitelevät ja sotivat keskenään. Maailmankuva ei ole imarteleva, mutta jollakin tavalla se on kuviteltavissa. Sidrineian valtakunnan ongelmia ei ole vaikea kuvitella nykypäivään. Niitä on jo.

Toisaalta tässä romaanissa on helppo tarttua sukupuolirooleihin. Mietin aluksi, onko - ja millä tavalla - Enorannan romaani feministinen romaani. Sidrineiassa valtaan on nostettu naiset, mikä näkyy Enorannan sanastossakin: puhutaan äidinmaallisuudesta ja kuningattarellisuudesta, ei kuninkaallisuudesta. Alusta asti on selvää, että naiset eivät takaa oikeutta: Sadeia on vastenmielinen hahmo, peittää pettymyksiään ja kaipaustaan vallanhimoon. Tasa-arvoa ei Sidrineiassa ole, miehet ovat arvottomia, heitä ei juuri kaivata. Surunhauras, lasinterävä onkin romaani vallankäytöstä ja sen seurauksista, sodasta ja siitä, miten toiselta kadehditaan jotakin, ryöstetään väkisin, käytetään väärin.

Surunhauraassa, lasinterävässä mikään ei ole niin mustavalkoista kuin aluksi voisi luulla. Olin valmis leimaamaan Kurkuman yksioikoisen pahaksi, ärsyttäväksi hahmoksi, mutta hänestä kuoriutuu inhimillinen ihminen. Myös Sadeia saa ympärilleen inhimillisiä piirteitä, selityksiä. Takakansiteksti on osuva: kaikki tavoittelevat jotakin, ja kaikkia ajaa rakkaus johonkin. Pienen Ulin hahmo on ihana, hellyttävä.

Aivan kaikkeen en tässä romaanissa ihastunut. Se avasi kyllä käsitystäni fantasiasta, vei minut lukutottumusteni ulkopuolelle ja nautin Enorannan harvinaislaatuisen huolitellusta, kauniista kielestä. En siltikään julistaudu todelliseksi fantasian ystäväksi. Loppupuolen taistelukohtauksista ja Sidrineian valtakunnan kohtalon ratkeamisesta en juurikaan ollut kiinnostunut. Minulle olisi riittänyt hieman vähäeleisempikin romaani. Kertojaäänet sulautuivat kauniisti toisiinsa, välillä tuntui kuin kirja olisi koostunut useista novelleista, mutta loppujen lopuksi tuntui, että kirjaan mahtui vähän liikaakin kaikkea. Kirjassa oli niin paljon, niin paljon, sekä hyvällä että huonolla tavalla.

Lopuksi on vielä mainittava elämä: miten paljon Surunhauras, lasinterävä kertookaan elämästä. Siitä, miten elämään ehkä on määrätty tietty määrä suruja ja taakkoja kannettavaksi, toisilla niitä on enemmän. Jokainen kohtaa suruja ja vastoinkäymisiä, mutta kirjan edetessä kohtalonusko kyseenalaistetaan. Ehkä aina ei ole kyse pelkästään kohtalosta, vaan omaan elämäänsä voi vaikuttaa itse. Hyviäkin asioita tapahtuu. Kuten lopussa todetaan:

"maailma oli jatkuva epätodennäköinen ihme."

Toisaalla: Kirjakko ruispellossa, Eniten minua kiinnostaa tie, Mustetta paperilla