Robert Louis Stevenson: Tohtori Jekyll ja herra Hyde

Robert Louis Stevenson: Tohtori Jekyll ja herra Hyde
Otava, Keskiyön kirjasto 2007 (1886)
Suom. Erkki Haglund
122 s.
Pisteitä: 5/5
Tunnelma: Huh. Hengästyttävän hieno.

Kauhuklassikko lakimiehestä, jolla on säilytettävänään inhottava testamentti, sekä tohtori Jekyllistä ja tämän oudosta suojatista herra Hydesta.

Kirjavuoden alku: Nyt on todettava, että kirjavuosi 2016 sai huiman alun! Stevensonin kauhuklassikko on ensimmäinen teos, jonka olen saanut tänä vuonna loppuun, vaikka jonkun verran olen joululahja- ja kirjastonpinokirjoja kahlaillutkin. Lukujumi on vaivannut - tai oikeastaan olen keskittynyt muihin asioihin. Tyypillisesti tammikuu on minulle aikaa, jolloin luen paljon, joten toivon saavani tästä huimasta lukukokemuksesta lisää lukuintoa. Lyhyesti sanottuna Tohtori Jekyll ja herra Hyde on yksi parhaista koskaan lukemistani kirjoista. Aloitan sillä myös Helmet-kirjastojen tämänvuotisen haasteen: kirjassa lähetetään kirjeitä.

Työn hyvät puolet: Äidinkielenopettajan työhön kuuluu rutkasti hyviä puolia. Yksi on se, että on pakotettava itsensä tutustumaan aihealueisiin, joista ei muuten olisi niin kiinnostunut. Kauhu, scifi ja fantasia ovat heikkouksiani - mutta juuri nyt työn alla kasien oppitunneilla. Ahmaisin Stevensonin romaanin puolessa tunnissa, enkä tiedä, voiko omaa ammattitaitoaan ja asiatuntemustaan paremmin kehittää. Tämän jälkeen oppilaillekin irtoaa parempia esimerkkejä kauhun tyypillisistä piirteistä.

Pahuus: Jekyllin ja Hyden vastakkainasettelu on kerrassaan kiehtovaa. Jo alusta asti tuntuu, että kirja käsittelee ihmisluontoa ja pahuutta. Kauhun tyypilliset piirteet tulevat esille selkeästi: on pimeää, usein on yö, on lukittuja huoneita, kynttilöitä, kirjeitä, kuoleman läsnäolo...Pelottavaksi en tätä kirjaa silti luonnehtisi. Pahuus on olemassa, mutta sitä on vaikea käsittää. Ihmiset ovat kauhuissaan, paha kuvataan rumaksi, inhottavaksi. Onkin kiinnostava pohtia, miten pahuus näyttäytyy rujona mutta pienenä hahmona, miten Hyden koko olemus hehkuu pelottavuutta ja kummallisuutta, jota kukaan ei osaa selittää. Mutta niinhän se on - pahuutta on vaikea selittää.

 "Ja sattui niin, että tieteelliset tutkimukseni, jotka suuntautuivat kokonaan mystiikkaan ja ylimaalliseen, olivat omiaan valaisemaan perusteellisesti itsessäni tapahtuvaa ikuista taistelua. Päivä päivältä ja sekä moraalisen että henkisen minäni suunnalta pääsin järkähtämättä lähemmäksi totuutta, jonka osittaisesta keksimisestä minut on tuomittu hirvittävään onnettomuuteen: ihminen ei ole yksi vaan kaksi. Sanon kaksi, koska oman tietoni määrä ei edellytä enempää. Toiset seuraavat tietäni, toiset pääsevät pitemmälle, ja uskallanpa ennustaa, että ihmisen lopulta todetaan olevan moninaisten ristiriitaisten ja toisistaan riippumattomien yksilöiden kokoomus."

Ihmisluonto: Viime aikojen uutiset ovat tehneet surullisiksi ja pelokkaiksikin: miksi maailmassa tapahtuu niin paljon sellaista, mitä ei voi järjellä käsittää? Miksi pelkoa halutaan lietsoa? Miksi on pelättävä? Tohtori Jekyll ja herra Hyde tuntuu teemaltaan varsin ajankohtaiselta. Onko meillä tosiaan kaksi täysin erilaista puolta: hyvä, joka yleensä hallitsee, ja paha, jota ei saisi päästää vapaaksi mutta joka vapauduttuaan vie mukanaan. Olen häikäistynyt siitä, miten paljon ajatuksia klassikko minussa herättää: se ei niinkään pelottanut vaan oikeasti tempaisi pohtimaan, mitä ihmisenä oleminen on.

Ainoa moite: Ainoan moitteen osoitan kirjan liepeessä olevalle juoniselostukselle. Okei, klassikko on klassikko ja juoni useimmiten lukijan tiedossa, vaikkei teos olisikaan yksityiskohtaisen tuttu. Minä en kuitenkaan ollut osannut odottaa, että Tohtori Jekyll ja herra Hyde kerrotaan lakimiehen näkökulmasta ja kirjan kummallisuudet paljastetaan vasta viimeisessä luvussa. Lukeminen olisi epäilemättä tuntunut karmivammalta, ellen olisi ollut tietoinen Jekyllin toimista. On tavallaan hassua, että liepeessä paljastetaan kirjan koko idea: romaanihan ei lähde liikkeelle laboratoriosta, sen tapahtumista tai edes Henry Jekyllin olemassaolosta. Koska en ole kauhun ystävä, en tiennyt kaikkea ennalta. Monissa blogeissa Stevensonin romaanissa onkin petytty siihen, ettei tutun juonen lukeminen saa innostumaan.

Toisaalla: Jassu tunsi juonen etukäteen liiankin hyvin eikä pystynyt innostumaan kirjasta, Orfeuksen kääntöpiiri -blogin Suvi vaikuttui toisella lukukerralla enemmän kuin ensimmäisellä ja Anna J Matkalla Mikä-mikä-maahan -blogista pettyi pelottavuuden puutteeseen mutta piti kirjasta muuten. Itselleni tämä oli aivan sopiva tapa aloittaa kauhu: ei pelottanut mutta luin silti jotakin, johon en normaalisti olisi tarttunut.