 |
| Jojo Moyes: Kerro minulle jotain hyvää Gummerus 2015 (2012) Suom. Heli Naski 476 s. Pisteitä: 3/5 Tunnelma: Argh. Sotii arvojani vastaan. |
Kerro minulle jotain hyvää on helppolukuinen. Se on viihdekirjallisuutta, joka pyrkii ottamaan hieman kaavasta poikkeavan lähtökohdan: se on tarina neliraajahalvautuneesta Willistä ja tämän avustajaksi palkattavasta Louisasta.
Kerro minulle jotain hyvää -romaaniin mahtuu monenlaisia tunteita, ja teos pyrkii avartamaan lukijan käsitystä itsemääräämisoikeudesta ja vammaisen asemasta. Louisan osalta kyse on myös jonkinlaisesta kehitysromaanista, sillä päähenkilössä ja tämän pinnallisessa, suuntaa hakevassa elämässä tapahtuu muutoksia.
Mutta eniten tahdon puhua siitä, miksi en pitänyt tästä kirjasta. Loppupostausta ei kannata lukea, jos ei tahdo pilata omaa lukukokemustaan. En lupaa olla paljastamatta liikaa.
Nyt, heti lukemisen jälkeen, uin syvissä tunteissa. Olen niin vihainen, että itken. Taistelen omien moraalikäsitysteni kanssa ja mietin, pitäisikö minun hyväksyä romaanin loppu. Pitäisikö minun hyväksyä se? Pitäisikö minun olla niin suvaitsevainen, niin ymmärtäväinen, että ajattelisin vain Williä, joka on ainoastaan kärsinyt onnettomuutensa jälkeen?
Olen kasvanut perheessä, jolle vaikeavammaisuus on tullut tutuksi. Kyse ei ole neliraajahalvauksesta vaan kehitysvammaisuudesta, joka vaatii jatkuvaa hoitoa, läsnäoloa, asioiden hoitamista, terveyden tarkkailua. Se on ollut läsnä syntymästä saakka ja on vaikuttanut henkilön kasvuun ja kykyihin. Joku voisi sanoa, ettei varsinkaan jälkimmäisiä juurikaan ole. Vammaisuus on minulle ja perheenjäsenilleni hyvin henkilökohtainen aihe, ja kuvittelen tietäväni, mistä puhun.
Moyes käsittelee romaanissaan paljolti sitä, onko vaikeasti vammautuneella oikeus päättää oma elämänsä, tehdä avustettu itsemurha, päätyä eutanasiaan, kun elämä ei ole enää sellaista kuin se oli aiemmin. Minä yritän ymmärtää, minä todella yritän - tällaiseen tunteeseen on vaikea päättää kevytkirjallisuuden lukemista. On tietenkin erilaista vammautua onnettomuuden seurauksena ja menettää se, mihin on tottunut, kuin olla kehitysvammainen syntymästään saakka, mutta silti. Kuinka moni tällä pallolla voi valita elämänsä? Kuinka monella on mahdollisuus säädellä kärsimystensä määrää? Alan yhä enemmän uskoa Enorannan luomiin surukauriisiin, jotka kertovat ihmiselle annettujen surujen määrän. Toisille kohtalo tarjoaa enemmän kipua kuin toisille.
Ahdistuin jo alussa Moyesin luomasta maailmankuvasta. Willin kerrotaan olleen menestyvä, aktiivinen, fyysinen ja rikas ihminen - jotakin sellaista, minkä voisi kirjallisuudessa olettavan kääntyvän kasvukertomukseksi. Mutta koko lukemisen ajan minusta tuntui, että Moyes markkinoi seikkailullista, kokemuksellista, yksilöllistä maailmankuvaa: on tehtävä, koettava, seikkailtava niin kauan kuin pystyy. Miksei rauhalliset, samankaltaisina toistuvat koti-illat, kirjojen lukeminen, voisi olla arvokasta? Miksi olisi koettava kaikki mahdollinen, pelättävä samalla sitä päivää, jolloin ei ehkä pystykään?
Pahimmalta tuntuu, ettei kirjan sanoma suinkaan tunnu olevan vammaisuudessa tai vammaisten asemassa vaan siinä, miten elämä pitää elää täysillä. Totta kai kyse on myös oman elämän päätöksistä, itsemääräämisoikeudesta, mutta romaani korostaa elämässään eksyneen Louisan tulevaisuutta. Will hokee häntä jatkamaan elämässään eteenpäin eikä halua naisen jumittuvan hänen kotiinsa, häntä hoitamaan. Tämä teki minut niin vihaiseksi! Miksi romaani vähättelee hoitajia? Miksi vammaisten hoitajat nähdään ihmisinä, jotka eivät ole löytäneet suuntaa elämälleen ja jumittavat ammatissaan vain siksi, ettei parempaa ole tarjolla? Miksei romaanissa mainita, miten tärkeää, elinehtoisen tärkeää työtä he tekevät? Miksi Will painostaa Louisaa opiskelemaan ja kehittämään itseään? Eikö hoitajatyössä voi kehittyä henkisesti? Vammaisen hoitaminen on äärimmäisen raskasta työtä. Vammaisen omaisen rooli on äärimmäisen raskas. Näitä rooleja pitää osata arvostaa. Vammaisten hoitajat tekevät tärkeää, tärkeää työtä. Ilman heitä moni ihminen menettäisi perheenjäsenensä, moni ihminen menettäisi elämänsä.
Tuntuu suorastaan julmalta, että hetkessä elämistä ja elämään tarttumista peilataan Willin kautta. Aivan kuin vammaiset olisivat peilejä, joista terveet voivat kauhistella, että tosiaan, minun on aika tehdä omalle elämälleni jotain, kun vielä voin valita. Tämä ajatus häiritsi lukemistani ja sai minut voimaan pahoin. Vammautuminen ja kehitysvammat ovat väärin, ne ovat asioita, joita ei soisi kellekään, ne eivät tee elämästä sellaista kuin sen kuuluisi olla - mutta olen silti eri mieltä siitä, että sitä toisenlaista, heille mahdotonta elämää pitäisi väkisin tavoitella. Toisille annetaan toisenlainen elämä. Se saattaa olla kärsimystä, mutta se saattaa myös opettaa. Elämä on itsessään tärkeä, eikä arvokasta ole vain aktiivinen, fyysinen toiminta.En tuomitse eutanasiaa, saatan jopa ymmärtää vaikeasti sairaiden kivun helpottamisen, mutta vammaisasioissa minun on vaikea sitä ymmärtää. En pysty siihen.
Lukemisen päätteeksi olisin halunnut heittää kirjan seinään. Se herätti niin minussa niin suuria tunteita, ajatuksia ja kysymyksiä. Jos sukulaiseni pystyisi pukemaan ajatuksensa sanoiksi, olisivatko ne: Minä haluan kuolla. Elämäni ei ole arvokasta. Ihminen on tarkoitettu toisenlaiseen elämään. Minulla on oikeus päättää.
Niinkö se olisi? Eikö mitään merkitystä ole sillä, mitä perhe ja läheiset tekevät, mitä he uhraavat ja mitä he tekevät saadakseen toisen tuntemaan itsensä merkitykselliseksi? Eikö mitään merkitystä ole sillä, millaiseksi omaisten kärsimys muodostuu, jos vammainen tai vammautunut ihminen kuolee? Onko elämässä kyse vain yhdestä yksilöstä ja yksilön valinnasta? Mitä kaikkea ihminen on oiketettu valitsemaan? Kuoleman? En usko.
Muualla: Ulla tiivistää postauksensa lopussa ajatuksia, joilla minäkin olisin voinut kirjaa kuvata; Sara piti paljosta ja kirja muistutti häntä lempielokuvistaan; Ninasta kirja oli sekä ennalta-arvattava että viihdyttävä.
Minä jaan ajatuksesi, mutta senhän tiedät tekstini lukeneena. Minua tämä kirja loukkasi ja raivostutti. Joku kehui tätä ihanaksi. Olisin halunnut huutaa, että Will pystyy puhumaan. Will ei ollut armomurha-tilassa. Mutta onhan se ihanaa, että teki hyvän testamentin bimbon hyväksi ;) Auts! Mä suutun yhä tästä kirjasta. Olen ehkä nähnyt enemmän.
VastaaPoistaTätä kehuttiin niin paljon viime vuonna, etten todellakaan osannut odottaa tällaisia tunteita itsessäni enkä oikeastaan tuollaista tarinaakaan. On kyllä hyvä tietää, että joku jakaa ajatukseni siitä, että tämä kirja ei tehnyt oikeutta. Tästä tullee yksi vuoden pettymyksistä - vaikka onhan sekin hyvä saavutus, että herättää lukijassa kriittisiä ajatuksia.
PoistaHmm, voin ymmärtää kiukkuasi vaikka itse näen kirjan "lempeämmin". Will käyttäytyy juuri omalle luonteelleen tyypillisesti eli olettaa muiden haluavan samoja asioita kuin itsekin. Willille oli tärkeää mennä ja kokea, olla liikkeellä jne. Sellaisia ihmisiä oikeasti on olemassa ja heille liikuntakyvyttömyys voi olla vielä suurempi tragedia kuin rauhallisemmalle persoonalle.
VastaaPoistaMinusta tässä ei siis väheksytty hoitajan työtä, vaan Will yksinkertaisesti yleisti oman maailmankuvansa koskettamaan kaikkia eikä ymmärtänyt, että jotkut haluavat eri asioita. Onko se kirjailijalta tahallinen valinta valinta vai vahinko, se jää kunkin päätettäväksi. Toisaalta ihmiset herkästi ja virheellisesti olettavat, että muille on samat asiat tärkeitä kuin itselle.
Itse kannatan (huom: en kannusta) eutanasiaa ja olen sitä mieltä muutenkin, että ihmisellä on oikeus päättää omasta elämästään (ja tarvittaessa kuolemastaan). Minulla on kokemusta itsemurhista ja vakavista vammautumisista lähipiirissäni, joten asiaa on tullut ajateltua.
Hieno kirjoitus sinulla, kiitos siitä!
Kiitos, Elegia, pitkästä kommentistasi! Kirjaakin voi varmasti katsoa monelta kantilta, ja se on selvää, että eutanasiakysymys ei ole helppo eikä yksiselitteinen. Pidän tärkeänä sitä, että jokaisen omaa toivetta kunnioitetaan; ehkä sorruin lukiessani samaan kuin Louisa enkä osannut nähdä Willin aitoa toivetta. En yksinkertaisesti osannut nähdä hänen tilanteensa totaalista kurjuutta, kun kirjailija tarjoili myös positiivisia näkökulmia hänen elämäänsä.
PoistaWillin kohtalo ei tunnu reilulta, oikeudenmukaiselta eikä oikein siltäkään, mitä ihmiselämän pitäisi olla, enkä missään nimessä halua vähätellä vammautuneiden tuskaa. Luulin itse asiassa kannattavani eutanasiaa, mutta huomaan nyt, että kun kysymys saattaisi jollain tavalla tulla lähelle itseä, en olekaan aivan yksioikoisen varma. Olen ollut koko päivän hämmentynyt siitä, miten paljon ajatuksia tämä kirja herättikään.