Tein matkan Keski-Suomeen. Olin päättänyt jo paljon aiemmin, että Katoava maa -esityksen haluan nähdä. Se tuntui tulevan aiheena niin lähelle ja kiinnosti minua, että varasin liput itselleni ja ystävälleni Jyväskylän kaupunginteatterista. Näytös oli viimeisimpiä, mutta pieni näyttämö oli täynnä jokaista istuinta myöten. Tuntuu, että teos on saavuttanut ansaitsemansa maineen.
Matka oli arvoisensa. Tuntuu, että alzheimer-teema ei jätä minua koskaan kylmäksi. Katoavaa maata katsoessani itkin ensimmäisten viiden minuutin jälkeen, ja loppukohtauksessa, jossa pohdittiin parisuhteesta jääviä muistoja, itkin jo vuolaasti.
Katoava maa on näytelmä pariskunnasta, jonka elämää vavahduttaa vakava sairastuminen. Vaimo sairastuu alzheimeriin, ja menneisyys syöksyy väistämättä pariskunnan elämään. Näytelmä koostuu eri aikatasoista: nykyhetken sairastamisesta ja pariskunnan aiempaa elämää. Helenan ja Aarnen matkalta löytyy tragedioita: suhde on kokenut etäiset vaiheensa, ja yhteinen lapsi on menetetty. Kohtaus, jossa Helena on heittäytyä mereen Aarnen palatessa vedestä tyhjin käsin, satuttaa ja repii. Epätoivoisen äidin tuskainen huuto raastaa katsojia, vaikka Aarne pitääkin Helenaa tiukasti sylissään. Katoava maa on eksyä pettämistä pohtivaksi parisuhdedraamaksi mutta muotoutuu lopulta kokonaiseksi muistamisteemansa kautta.
Rasilan näytelmässä kysytään tärkeitä kysymyksiä. Mitä muistot ovat? Mitä muistan myöhemmin? Millaisena minut muistetaan? Huokailin yleisössä, miten repliikkejä tekisi mieli kirjoittaa ylös,
niin osuvasti Helenan ja Aarnen pelkoja, huolia ja muita ajatuksia
toisinaan avataan. Aarne toteaa osuvasti, ettei ihminen voi elämässään valita, mitä muistaa. Sairautensa alkuvaiheessa Helena on puolestaan kauhuissaan siitä, mitä Aarne hänestä myöhemmin muistaa. Miten parisuhde muuttuu, kun toisesta tulee vieras? On lohduttavaa, että Helenan pohdintojen jälkeen palataan menneeseen: siihen, miten vastarakastunut nuoripari juoksee makuuhuonetta ympäri, nauraa ja rakastaa. Kohtauksen muisto liikuttaa yhä. Ehkä hyvät muistot voittavat lopulta.
Kahden aikakerroksen näytelmässä on tehty taitavia ratkaisuja. Vanha pariskunta jää usein seuraamaan nuoruuden muistoja, katsoo niitä sivusta ja ilmehtii tunnetilojensa mukaan. Oli koskettavaa seurata, miten dementoitunut Helena palasi hymyssäsuin menneisiin tapahtumiin. Näytelmän lopussa Aarne silittää dementoituneen, poissaolevan Helenan hiuksia, ja samalla kuvataan heidän rakastumistaan. Menneisyys ja nykyhetki kietoutuvat yhteen.
Katoava maa vetosi minuun monella tavalla. Se kävi sydämeen. Jos voisin, katsoisin tämän uudestaan.
Kommentit
Lähetä kommentti