keskiviikko 20. huhtikuuta 2016

Arthur Conan Doyle: Baskervillen koira

Arthur Conan Doyle: Baskervillen koira
Otava, Keskiyön kirjasto 2008 (1901-1902)
Suom. Jaakko Kankaanpää
298 s.
Pisteitä: 3/5
Tunnelma: Tjoo! Lajipiirteitä on hauska bongailla.
"Muistakaamme pitkää tapahtumasarjaa, joka yhtäpitävästi viittaa jonkinlaisen pahansuovan voiman vaikutukseen kaikkialla ympärillämme. Ensinnäkin on talon edellisen asukkaan kuolema, joka vastaa täsmälleen suvun legendaa, ja toiseksi maalaukset, jotka ovat toistuvasti kertoneet nummella näkemästään oudosta otuksesta. Olen kahdesti kuullut omin korvin äänen, joka muistuttaa kaukaista ajokoiran ulvontaa. On uskomatonta, mahdotonta, että jotakin sellaista todella voisi olla olemassa luonnon tavanomaisen järjestyksen ulkopuolella."
Nummilla ulisee, ja Baskervillen suvun tuoretta perijää uhataan. Arthur Conan Doylen klassikko.

On myönnettävä, että opetustyö on tuonut oman lisänsä vapaa-ajan lukemiseen. Eri genreihin ja niiden tyypillisiin piirteisiin on ollut pakko perehtyä tarkemmin, ja se on avannut uusia näkökulmia kirjallisuuden tarkasteluun. Fantasia on muuttunut kiinnostavammaksi, ja vaikken olekaan kokenut lukija, tuntuu, että osaan jo hieman keskustella lajityypistä. Dekkarit ja rikoskirjallisuus innostivat omia oppilaitani keskustelemaan ja jakamaan kokemuksiaan, ja ehkä siksikin olen kiinnostunut tutkimaan vanhoja klassikkoja. 

Arthur Conan Doylen kirja on samanlainen kokemus kuin usea muukin klassikko: vaikka sitä aluksi epäilee vaikeaselkoiseksi, se paljastuu helpoksi lukukokemukseksi. Keskiyön kirjaston suomennos, jota kääntäjä Jaakko Kankaanpään kirjan jälkiliitteessä perustelee, on helppolukuista ja nopeasti etenevää. 

Baskervillen koirasta on helppo poimia klassisille dekkareille tyypillisiä piirteitä. On arvoitus: millaiseksi paljastuu Baskervillen sukua uhkaava, nummilegendoissa mainittu koira? On vertaansa vailla oleva yksityisetsivä Holmes - jonka olemusta tämä romaani ei yksistään hirveästi valota - ja tämän keskinkertainen apulainen, johon lukijan halutaan samastuvan. Holmes ja Watson on helppo yhdistää Christien Poirotiin ja Hastingsiin. 

Baskervillen koiraa lukeekin mielellään siksi, että se tuntuu niin tutulta ja koska sen lajipiirteitä on kiinnostavaa tarkastella. Kovin suuriin yllätyksiin Doyle ei silti yllä, tai ainakaan loppuratkaisu ei verrokkiromaaneihin suhteuttaessa tunnu kovin erikoiselta. Rikoksentekijän motiivit ovat nekin muista teoksista tuttuja, ja juoneen liittyy yllättävän arkipäiväisiä asioita (kuten ihmissuhdesotkuja). Viimeinen kokoava selostus rikoksen ratkomisesta on aika puuduttavaa luettavaa. 

Toisaalla: Myös Morrelle, kuten minullekin, tarina oli ensimmäinen Holmes-kertomus ja hyvin eteenpäin kulkeva. Amma ei pitänyt kirjasta yhtä paljon kuin aiemmin lukemistaan, ja Villis yllättyi kertojaratkaisusta mutta piti kirjaa sujuvana.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti