Kirje koskettavasta kirjasta: itku, suru, toivo

Hei Uula.                                                                                                            11.4.2016

Kirjoitan sinulle aurinkoisena kevätiltapäivänä. Elämä on valoa täynnä: päivät ovat pidenneet, asvaltti alkaa tuntua lämpimältä. Pian västäräkkejä hyppii kevätnurmikolla. Odotan kesälomaa, ja olen rakastunut. Meillä on paljon suunnitelmia, joita tahdomme yhdessä toteuttaa. Rakkaus on iso, vakava asia. Emme tee sillä pilaa.

Aloitan kertomalla, että olen itkenyt kanssasi. Olen itkenyt kanssasi paljon. Ensimmäisen kerran itkin tarinasi sivulla 34. Sitten sivulla 90. Eilen, keskiyöllä, käperryin peiton alle, halasin tyynyä ja toivoin rakkautta vierelleni. Tarinasi kosketti minua monella tapaa. Itkin sinun suruasi, itkin vääryyttä, jota sinulle oli tehty, ja vääryyttä, jota sinä teit muille. Itkin omia surujani, ja liikutuin kyyneliin taas aamulla, kun tartuin tarinaasi uudelleen. Nyt kerron sinulle salaisuuden. En itke usein lukiessani. Sinä sait minut romahtamaan. Sinä sait minut tuntemaan. Olen hyvin kiitollinen siitä.

Sinun tarinasi - ja Sofian ja Kertun ja Marjan ja Pekan ja Annin ja kaikkien muidenkin tarina - on niin synkeä, että harvoin olen tuollaisiin sirpaleisiin tutustunut. Olet kokenut trauman, kriisin, kuoleman ja surun, olet menettänyt tyttöystäväsi. Sofia teki itsemurhan. Mutta elämässäsi on tapahtunut muutakin. Kerttu on ollut elämässäsi jo puolitoista vuotta, ja hän on ostanut teille oranssin sohvan. Haluatko kertoa, miksi niin kävi?

Tiesitkö, että sinua kutsutaan romaanihenkilöksi, jota tekisi mieli ravistella? Tiesitkö, että olet tehnyt elämässäsi monia virheitä? Tiesitkö, että vaikka lukija samastuu sinuun ja elää kaikki tunteet kanssasi - ne suorastaan vyöryvät sinusta lukijaan - sinua on vaikea ymmärtää. Kun tilannettasi tarkastelee ulkopuolisena, tekisi mieli antaa muutama elämänohje. Mikset sinä nähnyt todellisuutta aiemmin? Miksi lähdit Sofian mukaan? Sofia kiskoi sinut mukaansa taksijonosta, ei antanut numeroaan mutta kiskoi sinut mukaansa uudestaan. Miksi et, ensimmäistä soittoa odottaessasi, ymmärtänyt, että Sofialla ei ole kaikki hyvin? Tapaamisenne ei kuulostanut todelliselta? Jotakin oli pielessä alusta lähtien. 

Olen pohtinut paljon sitä, miksei vaaraa näe ennakolta. Enkä niinkään tarkoita sitä, että sinun olisi pitänyt aavistaa Sofian kuolema - se vastuu ei kuulu sinulle vaan Sofialle - vaan sitä, että sinun ei olisi pitänyt antaa Sofian kohdella itseäsi miten hyvänsä. Olit rakastunut, ja annoit Sofian tehdä mitä vain. Minäkin olen sortunut monesti samaan. En ole uskaltanut toivoa parempaa, vaan olen sinnitellyt jossakin tietyssä. Uskonut, että näin on hyvä. Jälkeenpäin on helpompi huomata, ettei kaikki ole ollut niin kuin pitäisi. Pohdit itsekin, miten jälkikäteen kaipaa selityksiä. Sofia oli kuolemansairas, toteat. Kannattaako siihen leikkiin lähteä?

Jälkeenpäin kaikki näyttää yksinkertaiselta ja helpolta.

Kaikki ne teot, jotka jätti tekemättä ja olisi pitänyt tehdä.

Kaikkien ihmisten katseet sanovat kaduilla ja sukujuhlissa ja seinän takana tuntemattoman naapurin kahvikakkuisilla nimipäivillä kinuskitäytettä suupielissään:

Miksi sinä et puhunut hänelle enemmän? Vienyt häntä terapiaan lääkäriin sairaalaan? Miksi sinä et kuunnellut rivien välejä tai rivejä edes? Miksi sinä et rakastanut häntä enemmän?

Toinen elämänohje - tai ehkä sittenkin syyllistävä kysymys - kuuluu näin: miksi et ottanut opiksesi? Menetit Sofiassa paljon, mutta miksi et oppinut, että ihmissuhteissa on riskinsä? Miten olet päätynyt yhteen Kertun kanssa? Et rakasta häntä, ja persoonallisuutenne tuntuvat vastakkaisilta. Kerttu loimuaa, leimuaa ja räiskyy, kun taas sinä puhut varjoille ja mielikuville. Sinä olet kiinni surussasi, etkä tartu Kertun elämäniloon. Hyvä on, myönnetään, Kerttu on vähän rasittava. Hän pursuaa onnea eikä näe todellisuutta. Miten sinä olet päästänyt sellaisen ihmisen elämääsi, kun tiedät, miten vaarallista rakkaus on? Miksi olet tyytynyt niin vähään? Vai etkö vain näe onneasi? 

Ja minä odotin sinulta onnea, jo heti silloin, painavin asia mitä toiselta voi odottaa.

Minä odotin sinulta onnea. Tahtomattasi, vasten tahtoasi.

Minä en tajunnut, että se on uhkarohkeaa, odottaa onnea toiselta, se on uhkarohkeaa aina. Sinä tiesit, että sitä se on, sinä tiesit sen liian hyvin.

Sinun tarinasi on kauniisti kirjoitettu. Lintulan kieli on runollista, kaunista, pysäyttävää. Se on lauseita, pilkkuja, hengähdystaukoja, hengittämistä ja hengittämättä jättämistä. Se on itkua, kuiskauksia, ahdistusta ja tunnepuuskia. Se ravistelee, kuten ravisteli Kirsti Kurosen Paha puuska. Se satuttaa. Se riipii. Se itkettää. On niin monta syytä, joilla voisin perustella, miksi tarinasi on yksi parhaista, joita olen koskaan lukenut.

Ja lopulta, mitä sinuun ja Kerttuun tulee: asiat järjestyvät kuten niiden kuuluukin. Olisin ehkä halunnut, että ne olisivat järjestyneet vähän toisilla keinoilla, ei niin ilmiselvästi, mutta kaikkea ei voi mahduttaa yhteen tarinaan. Liikutus ja tunteet säilyvät viimeisiin sivuihin asti. 

Jäät elämään mieleeni. Ehkä tutustun sinuun vielä joskus uudestaan. Pidä itsestäsi huolta siihen asti.

Liikuttunein terveisin, 

Sirri

P.S. Pienen Runotytön alussa puhutaan kuolemasta. Siinä Montgomery opettaa: Avaruus on rakkautta täynnä - ja kevät tulee kaikkialle. Kirjoitin katkelman itselleni ylös. Nyt haluaisin sanoa nuo samat sanat sinulle. Elämä saapuu kyllä.

Tanja Lintula: Huomenna rakastan vähemmän
Moreeni 2012
193 s.
Pisteitä: 5/5
Tunnelma: Itkuinen.
Kuuntele: Johanna Kurkelan Ingrid ja Haloo Helsingin Kevyempi kantaa