Graeme Simsion: Vaimotesti

Graeme Simsion: Vaimotesti

Otava 2013 (2013)

Suom. Inka Parpola

333 s.

Pisteitä: 4/5

Tunnelma: Hih. Symppis.

Ovikello soi. En ollut maininnut taksia hänelle, joten saatoin hänet ajan tasalle. Hän siemaisi ripeästi viininsä loppuun, ojensi sitten kätensä, ja minusta tuntui, etten ollut ainoa, jota nolostutti.

”No”, hän sanoi. ”Tämä on ollut aikamoinen ilta. Hyvää loppuelämää.”

Se ei ollut standardien mukainen tapa toivottaa hyvää yötä. Minusta oli turvallisempaa pitäytyä konventioissa.

”Hyvää yötä”, sanoin. ”Olen todella nauttinut tästä illasta.” Lisäsin kaavaan vielä: ”Onnea isäsi etsinnässä.”

Romaani siitä, millaista on etsiä puolisoa ja kohdata ihmisiä, kun maailmasta havaitsee ensin yksityiskohdat ja tiedot.

On huippuhauskaa innostua kirjasta. On huippuhauskaa huomata työkiireiden keskellä, että oikeastaan voinkin tänään jäädä nauttimaan kirjoista sen sijaan, että vastailisin vanhemmille illat pitkät. On huippuhauskaa, että Simsionin Vaimotestille on jatko-osa, ja sekin on kivaa, että olen siinäkin jo pitkällä. 

Simsionin Vaimotesti ei kuulu suuriin suosikkeihini (toisin kuin esimerkiksi parin viikon takainen Huomenna rakastan vähemmän), mutta se toi hymyn huulille iltana, jolloin vaivasivat tulevaisuudenhuolet (seuraavat vuodet sisältänevät runsaasti muuttoja), työhuolet (liikaa kirjoitelmia korjattavana, huoltajien yhteydenttoja vastattavina ja tulevia tunteja suunnittelemattomina) ja ikävä (rakkaus). Vaimotesti on hyväntuulinen kirja Asperger-miehestä, joka tarkastelee maailmaa yksityiskohtien ja tosiasioiden näkökulmasta, kummastelee ihmisiä ja haluaa itselleen vaimon.  

Don on luonteikas mies, ja Simsionin kerronta välittää Donin ominaisuudet lukijalle mainiosti. Dan tuntuu elävältä ja aidolta, omanlaiseltaan. Vaimotesti on hyväntahtoisen humoristinen kirja: Donin elämään liittyy tahatonta komiikkaa, ja päähenkilön hyväntahtoisuus ja viattomuus tulevat usein ilmi. Don suhtautuu elämään toisaalta monimutkaisesti, toisaalta hyvin mutkattomasti: hänelle ei ole olemassa samanlaisia sosiaalisia esteitä kuin muille. Don yrittää tulla tietoiseksi niistä, mutta lukijana pohtii, missä määrin normeihin on edes sopeuduttava. Elämä tuntuu luonnistuvan hyvin, vaikkei aina olekaan korrekti. Vaimotesti lohduttaa huumorinsa kautta niitä, jotka kokevat mokaavansa sosiaalisissa tilanteissa. Donin deittielämän ongelmiin on kenen tahansa helppo samastua.

Muutamat asiat vaivasivat minua. Don tuntuu harjoittelemalla oppivan aika hyväksikin tunteiden analysoijaksi. Asperger ei ole minulle kovinkaan tuttu, mutta tavallaan tuntuu, että Don käy läpi suuria muutoksia (vaikkei hänen tarvitsisikaan). Toisaalta tämä liittyy kirjan teemaan: kuinka paljon pitää muuttua toisen takia? Kuinka paljon pitää muuttua itsensä takia? Kuinka paljon toista voi muuttaa, ja mitä toiselta voi vaatia?  Vaimotesti puhuu siitäkin, että oman diagnoosin taakse ei saa piiloutua eikä sen saa antaa määrittää koko elämää. Don ei oikeastaan itse määrittele itseään Asperger-ihmiseksi, mikä on hienoa: hän on vain oma itsensä.