keskiviikko 14. kesäkuuta 2017

Marjane Satrapi: Persepolis. Iranilainen lapsuuteni

Marjane Satrapi: Persepolis. 
Iranilainen lapsuuteni
Otava 2004 (2000-2001)
Suom. Taina Aarne
160 s.
Pisteitä: 4/5
Omaelämäkerrallinen Persepolis. Iranilainen lapsuus kertoo siitä, miten Marji varttuu hajoavassa, väkivaltaisessa Iranissa. Sarjakuvaromaani rakentuu tarinoista tai osioista, jotka kronologia sitoo yhteen - teos kuvaa nuoren, naiseksi kasvavan tytön elämää. Kussakin tarinassa on jokin tietty näkökulma tai tapahtuma, jonka kautta sodan varjostamaa lapsuutta tarkastellaan. Ratkaisu on toimiva: Persepolis on kokonaisuutena jäsennelty ja harkittu.

Koko teos on kuvattu nuoren Marjanen näkökulmasta. Lapsikertoja on teoksessa uskottava: hän ei tiedä kaikkea maailmasta, ja usein Satrapi keskittyykin hetkiin, jolloin Marjille valkenee jokin sellainen asia, joka lapsilta usein pimitetään. Näin käy, kun tyttö oppii, että matkalla olevat ihmiset eivät useinkaan ole matkoilla vaan he ovat kuolleet; teini-iässä hän joutuu kohtaamaan sen tosiasian, että Iranissa nuoria neitsytnaisia saatetaan raiskata ja naittaa vain siksi, että heidät voidaan myöhemmin tappaa. Naiseksi kasvaminen tapahtuukin historiallisten ja väkivaltaisten tapahtumien mukana. Teoksen mustavalkoisuus korostaa sitä kuilua, joka teoksen hyvillä ja pahoilla on. Tummat sävyt vahventavat myös teoksen miljöön pelottavuutta ja ahdistavuutta.

Satrapin sarjakuvaromaani on hyvin poliittinen teos. Iranin kauheuksia tarkastellaan tavallisen iranilaisen perheen kautta: kirjailija osoittaa, etteivät tavankansalaiset osallistu ääri-islamistiseen toimintaan vaan pelkäävät sitä. Liberaalien vanhempien kautta maailma näyttäytyy Marjille paikkana, jossa aitoa iranilaista väkeä sorretaan - Satrapin teoksesta käy julmasti ilmi se, miten sota ja terrori koskettavat viattomia siviilejä. Persepoliksen sanoma kuitenkin on se, etteivät kaikki iranilaiset ole pelkästään uhreja. Marjanen perheessä ollaan valveutuneita, poliittisia ja aktiivisia, ja koko perhe käy usein osoittamassa mieltään. Elämä jatkuu ja siinä ollaan kiinni, vaikka pelko tarrautuukin kaikkiin hahmoihin. 

Yksi kiinnostava polku Satrapin sarjakuvassa on se, miten siinä kuvataan uskonnon käyttämistä tekosyynä tai oikeuttavana tekijänä. Tavallista, poliittisesti valveutunutta mutta rauhallista islamia noudattavaa perhettä seuraamalla Satrapi osoittaa, miten mielettömältä väkivalta ja ääri-islamilaiset hyökkäykset tuntuvat myös muslimimaissa. Vallankäyttäjiä ja vapaudenriistäjiä kritisoidaan Marjin perheessä tiukasti, mutta samalla opetellaan vaikenemaan silloin, kun se turvallisuuden kannalta parasta on. Vanhemmat surevat menetettyjä sukulaisiaan, ja erityisen koskettavalta tuntuu kertomus kotiapulaisesta, jonka poika on aivopesty armeijaan uskottelemalla, että kuolemanjälkeisessä maailmassa hän tosiaan pääsee neitsyiden ja yltäkylläisyyksien maailmaan.

Henkilöhahmona nuori Marji on hurmaava. Lapsena hän on kaikkivoipaisen viaton ja toivoo voivansa ryhtyä profeetaksi. Iranin poliittinen tilanne heijastuu kuitenkin lapsuuteen, ja niinpä Satrapi kuvaa useita leikkejä, joihin väkivallanpelko peilautuu. Marji muun muassa keksii, että leikkien häviäjää pitää kiduttaa - niinhän kidutetaan myös hänelle tuttuja ihmisiä. Henkinen kasvu ja maailman oivaltaminen kuitenkin suorastaan loistavat Marjista, joka alkaa nuoruusiän lähestyessä ymmärtää, että hänen maailmassaan ihmisiä jaotellaan yhteiskuntaluokan mukaan. Hänen perheensä kotiapulainen on tullut heille nuorena lapsena, eikä tällä ole mahdollisuutta naida sitä poikaa, josta pitää. Vapaamielinen koti mahdollistaa Marjille hetkiä, jolloin hän voi olla kuten kuka tahansa nuori ja kiinnittää huoneeseensa idolijulisteita ja kulkea kadulla farkkutakissa. Revittelyllä voi kuitenkin olla omat seurauksensa, minkä Marji vähitellen oppii.

Vaikka Persepolis esittää väkivaltaisin, raa´an ja kansalaisiin sortavan maan, on teoksessa myös paljon lohdullista. Yksi teoksen vahvuuksista onkin se, että se kuvaa yhteisöllistä perhettä ja sukua. Marjilla on läheiset välit vanhempiinsa ja sukulaisiinsa. Turvallinen koti kuvautuukin paikaksi, jossa ulkomaailman raakuuksista voi selvitä. Teos loppuu jokseenkin dramaattiseen kohtaan: Iranin olot pahenevat entisestään, ja Marjin vanhemmat katsovat, että tytär on paras lähettää ulkomaille opiskelemaan. Niinpä onnellisuus tai varsinkaan turvallisuus ei aina ole kiinni pelkästään rakkaudesta. Satrapi kertoo tarinaansa niin voimakkaan kantaaottavasti ja kasvamista uskottavasti kuvaten, että haluan lukea teoksen jatko-osan heti lähitulevaisuudessa.

Toisaalla: Omppu, Aletheia

2 kommenttia:

  1. Muistan vaikuttuneeni sarjakuvasta kuten myös animaatioelokuvasta. Pelkistetty mustavalkoinen piirrosjälki sopii tarinaan ja kerrontaan hienosti. Oletko lukenut Tulevaisuuden Arabi -sarjakuva-albumeita? Kaksi suomennosta olen lukenut, ja kirjat herättävät ristiriitaisia tunteita, kuohuttavatkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jep, Satrapin tyyli tuntui varsin luontevalta. Aloitin Tulevaisuuden arabin ykkösosaa, mutta se jäi sitten kesken, vaikka vaikuttavalta ja tärkeältä sekin teos tuntui.

      Poista