Feministisellä lukumaratonillani tartuin viimein nuortenkirjaan, jota minulle on suositeltu monesti aiemminkin. Muistan lueskelleeni tätä joskus yläasteella mutta jättäneeni kirjan sitten kesken. Romaani kertoo Melindasta, hiljaisesta, arasta ja ahdistuneesta teinitytöstä. Lukio ei suosi häntä, ja yksinäisyys vaivaa. Taustalla on salaisuus, josta raotetaan lukijalle palasia kerrallaan. Kuvaamataidolla on keskeinen rooli Melindan elämän helpottumisessa, ja vähitellen menneisyyden tapahtumat alkavat paljastua kanssaeläjillekin.
Pidin romaanissa eniten siitä, että se, Fangirlin tapaan, on ottanut päähenkilökseen tytön, joka ei ole sosiaalinen, suosittu tai loistava kaikessa. Ahdistus kuultaa Melindasta läpi, ja kiusaamisesta ja syrjimisestä Andersen kirjoittaa osuvasti. Kohtaus, jossa eräs henkilö ilmoittaa Melindalle, ettei ystävyys enää jatku, on yksi raastavimmista, joita olen lukenut.
Andersenin puusymboliikka toimii hyvin. Kuvaamataidon tunnilla Melinda saa aiheekseen työstää koko vuoden töitä teemasta puu. Niinpä puusta kasvaa motiivi, joka heijastelee Melindan elämää, menneisyyteen juurtumista ja uusien oksien ja alun kasvattamista.
Myös romaanin kansi on vakuuttava. Kansikuva muodostuu kasvoista ja niiiden eteen sijoitetusta puusta. Hahmon kasvojen katse ei ole tarkka - se on pikemminkin poissaoleva, etäinen ja sisäänpäinkääntynyt. Eriväriset silmät tulkitsen merkiksi siitä, että hahmolla on kaksi eri puolta: se, mikä näkyy, ja se, mikä ei näy. Suun puuttuminen kielii ujoudesta ja ahdistuksesta: pelottavasta menneisyydestä ei voi puhua. Nuori puu puolestaan kuvastaa nuorta elämää, joka on kyllä alkanut kasvaa, varsin ohuena, mutta jonka lehdet ovat ruskeita, suorastaan kuolleita. Kansi enteileekin synkkiä tunnelmia.
Odotin Aidalta enemmän kuin sain. Vaikka teoksen päähenkilö on keski-ikäinen nainen, kirja ei tarjoa sukupuolirooleja mullistavia kuvauksia. Naiset kuvataan ennen kaikkea äiteinä ja puolisoina, ja he ovat läsnä koti- ja hoitokohtauksissa: he hoitavat lapsia, lastenlapsia ja omia vanhempiaan. Minäkertojan mies määrittyy aina lääkäriammattinsa kautta, mikä korostaa sukupuolten välistä eroa. Pientä moderniutta kerrontaan tarjotaan, kun kertoja joutuu kohtaamaan tyttärensä homoseksuaalisen ja huomaa, että loppujen lopuksi asia ei muuta heidän suhdettaan.
Kielellisesti Virtasen teksti on sujuvaa, helposti lähestyttävää ja tarkkaa. Aida on leppoisa lukukokemus perhesuhteista ja naiseudesta mutta ei tarjonnut minulle kovinkaan kriittistä otetta sukupuolirooleihin, vaikka tiettyä kritiikkiä tarinassa onkin havaittavissa.
Kolmas lukumaratonteokseni oli Henrik Ibsenin klassikkonäytelmä Nukkekoti. Sen yhtäläisyydet Bergmanin Kohtauksia eräästä avioliitosta ovat ilmeiset: molemmissa kuvataan särkymäisillään olevaa avioliittoa. Ibsenin teoksessa Nora ja Torvald näyttävät elävän nukkekotielämää, jossa kaikki on hyvin. Torvaldin hellittelyt vaihtuvat kuitenkin äkin kontrolloimiseksi, ja pian paljastuu, että Nora on velkaa.
Odotin teokselta paljon. Kävi kuitenkin niin, että sen yhteiskuntakriittinen sävy nousi lentoonsa vasta aivan viimeisessä kohtauksessa, joka olikin melko yllättävä (koska en ollut sattunut tutustumaan näytelmään aikaisemmin). Jännittävää oli, että siinä missä ajattelin, että Nora kuvattaisiin uhrina ja epäonnistujana, tunsin häntä kohtaan jatkuvaa vastenmielisyyttä: hänhän oli tehnyt jollakin tavalla väärin, jos kohta ei Torvaldkaan pyhimys ollut.
Henrik Ibsen: Nukkekoti
WSOY 2009 (1879)
Suom. Eino Palola
125 s.
Pisteitä: 3/5
Marja Leena Virtanen: Aida
Tammi 2010
265 s.
Pisteitä: 3/5
Laurie Halse Anderson: Lukossa
WSOY 2003 (1999)
Suom. Arja Kantele
223 s.
Pisteitä: 4/5
Kommentit
Lähetä kommentti