Feministisankari maailmanlopun jälkeen - Meg Elisonin The Book of the Unnamed Midwife (Feministin kesä 1)

Meg Elison: The Book of the Unnamed Midwife

47North 2014

291 s.

Pisteitä: 4/5

Tunnelma: Kiinnostava, pohdituttava.

"Mission, mission, mission impossible, so stupid, FOR WHAT? Have a purpose. Guess that is the reason to go on. Pathetic. Define me. Always did always will. I AM, I AM, I AM MY JOB. Punch in, punch out, sign your name. THUMBPRINT here. Your name, your name, your name. Spin straw into gold, bring babies back from the dead, arise from the morgue, and walk, but never tell, never tell, never tell, anything, nothing, and I am nobody. Nemo. Nothing. A name is what you have for other people. Have nothing, be nothing, call my name, what is the echo of silence."

Selviytymistarina maailmanlopun jälkeisestä ajasta, jolloin naiset ovat sukupuutossa eikä uusia lapsia juurikaan synny.

Meg Elisonin The Book of the Unnamed Midwife jäi mieleeni tästä haastattelusta, jossa paljastui, että Elison on kirjoittanut feministisen kirjan. Scifi ei ole minulle kovinkaan tuttu kirjallisuudenlaji, mutta feminismiin yhdistettynä se alkoi kiinnostaa. Näin lukemisen jälkeen voin todeta, että Elison romaanissa oli paljon elementtejä, joista pidin, mutta myös sellaisia asioita, joita jäin miettimään.

Selviytymiskertomus

Selviytymiskertomuksena Elisonin romaani on mielenkiintoinen. Ihmispopulaatio on lähestulkoon kadonnut vakavan viruksen seurauksena. Erityisesti naiset ja lapset ovat haavoittuvia: suurin osa naisista kuolee viimeistään synnytyksessä. Maailmaan ei synny enää uusia lapsia, yhteiskunnallinen hyvinvointi hajoaa ihmisten kuollessa, ja selviytyneet päätyvät taistelemaan omasta elämästään. Tarinan keskiössä on kätilö, joka on kuin ihmeen kaupalla selviytynyt sairaudesta. Kehystarina paljastaa tulevaisuudesta sen, että nuoret pojat kopioivat kätilön tarinoita muistiin. Elisonin romaanissa onkin vahva kirjasarjamaisuuden maku, sillä läheskään kaikki asiat eivät tässä ensimmäisessä osassa ratkea.

The Book of the Unnamed Midwife kompuroi siinä, että sen juoni etenee varsin hitaahkosti. Tarina pohjautuu selviytymismatkaan: kertoja etenee paikasta ja henkilöstä toiseen ja koettaa selviytyä uudesta elämästään. The Book of the Unnamed Midwife tuntuukin toisinaan toistavalta, sillä teoksessa vuorottelevat vaiheet, jolloin päähenkilö kohtaa ihmisiä, ja vaiheet, joissa hän joutuu selviytymään yksin. Toinen lukukerta voisi avata tarkemmin sitä, mitä eri ihmiset teoksessa merkitsevät ja mitä he päähenkilölle antavat.

Kerronassa Elison onnistuu hyvin. Kieleltään sulava teos rakentuu päähenkilön päiväkirjaotteista ja toisaalta kaikkitietävän hänkertojan ulkopuolisesta kerronnasta. Nämä kaksi kerrontatapaa vaihtelevat sulavasti ja täydentävät toisiaan. Päiväkirjan fraasimaiset, epätäydelliset lauseet tuntuvat autenttisilta, ja kaikkitietävä kertoja mahdollistaa ympäristön laajemman tarkastelun. Vain muutaman kerran Elison horjahtaa kerronnassa: ne kohtaukset, jotka kuvataan ulkopuolisen kertojan silmin ja joissa käsitellään sivuhahmojen kohtaloista, eroavat muuten laadukkaasta rakenteesta. En kokenut merkitykselliseksi kuulla, mitä kaikille teoksissa mainituille henkilöille lopulta tapahtui - avoimet loput ovat toisinaan hyvin toimivia.

Itsenäinen sankaritar ja väkivaltaiset miehet

Elisonin feministinen ote perustuu vahvasti siihen, että romaanin keskushenkilöt ovat naisia. Kertoja, nimettömäksi jäävä kätilö, joutuu selviytymään maailmanlopun jälkeisestä ajasta yksin: miehet ovat vaarallisia, ja naisia ei kaupungissa enää juuri tapaa.

Kirjan edetessä päähenkilöstä kuoriutuu näkyvä feministi. Hän kertoo vastuvansa avioliittoinstituutiota - joskaan ei perustele sitä, miksi se sortaa - ja puhuu aiemmasta kumppanistaan sukupuolineutraalein sanoin. Päähekilön biseksuaalisuus ilmentää maailmaa, jossa kaikki naiset eivät mahdu samaan luokkaan. Toimintakohtauksissa päähenkilö omaksuu käyttäytymistapoja, jotka yhdistetään yleensä lähinnä miehiin. Päähenkilö on valmis ampumaan, piileskelemään, elämään niukasti ja kulkemaan kaduilla yksin.

On kuitenkin huomattava, että kertoja joutuu maksamaan naiseudesta hintansa. Hän ei voi selviytyä maailmasta sellaisenaan, omana itsenään, vaan pukeutuu mieheksi. Ristiinpukeutumisen voi nähdä joko voimauttavana, liikkuvan identiteetin sallivana tapana, tai sen voi ajatella olevan todistus siitä, että on edes yritettävä olla mies, jotta maailmassa voi selvitä. 

Elisonin kirjassa useimmat miehet ovat pahoja. Kun vaarallinen tartuntatauti on hävittänyt lähes kaikki naiset ja lapset, valta jää niille, joille on eniten fyysistä voimaa. Miehet liikkuvat kaupungissa pieninä jengeinä ja ovat kerta toisensa jäkeen kuolettavan väkivaltaisia. Miesten ja naisten välistä kuilua ja valtasuhdetta korostetaankin fyysisellä voimalla, jota miehet ovat jatkuvasti valmiina käyttämään naisiin. Toisaalta kertoja vastustaa heikompaa asemaansa olemalla samanlainen: hän ei kaihda väkivaltaa. 

Siinä missä miehet näyttävät ryhtyvän silmittömiinkin väkivallantekoihin epäröimättä, tärisevät kertojanaisen kädet joka kerta, kun hän asetta pitelee. Hänen väkivaltansa on puolustavaa ja oikeutettua, mutta se ei kuitenkaan ole harkittua: hän ampuu usein sinne, minne sattuu osumaan. Miesten väkivalta on kohdennettua ja tarkkaa. Lukijana jäin pohtimaan, mistä tämä kertoo. 

Miesten etuoikeudet ja heidän käyttämänsä valta ovat todellisia ongelmia maailmassa. En silti tiedä, miten uskottavaa on, että useimmista miehistä kuoriutuu kriisissä väkivaltaisia raiskaajapetoja. Elisonin maalaama mieskuva on räiskyvä, liioitteleva ja melko stereotyyppinen. Sen sijaan, että epätasa-arvoisuus rakentuisi monikerroksista rakenteellisista systeemeistä, näyttää se Elison romaanissa muodostuvan miesten luonnollisesta raakuudesta, jopa eläimellisyydestä. Ymmärrän, miksi Elison käyttää liioittelua osoittaakseen sukupuolten väliset valtasuhteet, mutta en silti hyväksy sitä, että miehet kuvataan yksiselitteisen pahoiksi. Epätasa-arvo ei rakennu pelkästään sukupuolen varaan.

Maailmanlopun intersektionaalisuus?

Ruskeiden tyttöjen ja Bad Feministin jälkimaingeissa (jotka toivottavasti eivät pääty laisinkaan) onkin kysyttävä, kuinka intersektionaalinen Elisonin teos lopulta on. 

Feministiset vastakkainasettelut perustuvat sukupuoleen, ja sukupuoli näyttäytyykin Elisonin kirjassa liikkuvana käsitteenä. Myös seksualisuuden monimuotoisuus tulee ilmi, mutta siihenkin liitetään tiettyjä stereotypioita. Alun homopari näyttäytyy, ainakin hetkellisesti, turvallisena, luotettavana tukikohtana: kertoja ei näe heissä samanlaista miehuutta, jota heteroseksuaalisten miesten kohdalla on pelättävä. Rivien välistä kuultaa (ehkä tahaton) käsitys siitä, että homomiehet ovat naisille vaarattomia. Loukkaavalta tuntuu myös se, että kertoja tunnistaa miehet heti homoiksi, ei joudu epäilemään asiaa ollenkaan. Minusta seksuaalisen suuntautumisen näkyminen on myytti, johon pitäisi puuttua. Osa vähemmistöön kuuluvista saattaa korostaa omaa identiteettiään tavalla tai toisella, mutta on vaarallista ajatella, että homoille olisi olemassa tietty ulkonäöllinen muotti. Toisaalta Elison on luonut kertomuksensa keskushenkilöksi biseksuaalisen naisen - tätä identiteettiä kuvataan kirjallisuudessa harvemmin.

Jo kirjan alkupuolella kiinnitin huomiota myös siihen, miten rotuja kuvataan. Ei-valkoiseen viitataan ensimmäisen kerran suoraan tilanteessa, johon liittyy väkivallan uhka. Toisen kerran puhutaan Vegasissa liikkuvista ulkomaalaisista: tummat, kauniit miehet - jotka siis saavat kuvauksessa seksuaalisen vivahteen - määritetään nimenomaan ulkomaalaisiksi, kaupungissa liikkuneiksi turisteiksi: "no beautiful black men so dark they were blurple with their strange accents and bright-yellow gold jewelry". Myös aasialaissävyt ovat kuuluneet kaupunkiin lähinnä turisteina: suorastaan rasistiselta tuntuu sivuhenkilön ajatus, jossa hän mainitsee Vegasissa olevan enemmän aasialaisia kuin itse Aasiassa yhteensä. Elison sortuu toistamaan kaavamaisia tarinoita tummaihoisista: esimerkiksi teoksen lopussa mainitaan nuori tummaihoinen orjatyttö. Orjaksi joutumista ei selitellä mitenkään, enkä tiedä, oliko kyse vain naisten alistamisesta vai siitä, että Elison arvelee rodullistettujen päätyvän tulevaisuudessa taas orjiksi. Varsin latistavaa on, että tytön lukutaitoa ja älykkyyttä ihmetellään ja kehutaan - ja kuitenkin huomautetaan, että tyttö haluaa sairaanhoitajaksi. Rodullistettu tyttö näyttäytyy toisen luokan kansalaisena, joka on alistettu siihen tarinaan, joka kiltistä tummasta tytöstä on helppo muodostaa. On sääli, ettei Elison käsittele rotua osana yhteiskuntatuhosta tai maailmanlopusta selviämistä.

Kolmas seikka, jota jäin Elisonin teosta lukiessani pohtimaan, ovat yhteiskuntaluokat. Yhteiskunnallisella asemalla on taatusti ollut aina merkityksensä USA:n historiassa, ja siksi tuntuu kummalliselta, ettei Elison ota kantaa siihen, miten ihmisten yhteiskunnallinen asema vaikuttaa selviytymiseen. Maailmanlopusta pelastuneet ihmiset kuvastuvatkin eliitiksi, jolla on ollut poikkeuksellinen onni aloittaa elämä vielä kerran alusta. Vaan ketä oikeastaan ovat ne, jotka eivät selviytyneet vaarallisesta taudista? Keiden tarinat jäivät kesken? The book of the unnamed midwife jättää lukijalleen monta kysymystä maailmasta, johon pääsee sisälle vain osittain.

Tarinana, dystopiana ja maailmana The book of the unnamed midwife on kiinnostava ja lukemisen arvoinen. Feministisissä tavoitteessaan se kuitenkin horjuu. Maailman - ja sukupuolten - välinen epätasa-arvo ei perustu ainoastaan binääriseen tai sitä rikkovaan sukupuolijaotteluun, vaan epäoikeudenmukaisuuteen vaikuttavat monet muutkin tekijät. Intersektionaalinen feministi löytää Elisonin luomasta maailmasta monenlaisia puutteita, jotka syövät apokalypsian uskottavuutta. Elison puolustukseksi on kuitenkin sanottava, että samalla romaani tarjoaa monia feministisiä aineksia, joita ei varsinkaan scifikirjallisuudessa usein näy. Lisäksi kerronnan sujuvuus tekee lukukokemuksesta miellyttävän.

Osallistun teoksella sekä Helmet-haasteeseen (kirjan kansi on huikean kaunis!) että Pride-viikon tempaukseen.

Toisaalla (englanniksi): Books for the tree, Bitter Critic