Miksi en yleensä lue dekkareita

Lapsuudessani ja nuoruudessani rakastin dekkareita. Lapsena vietin iltapäiväni lähimetsikössä, juoksentelin kuusitiheikössä välillä Neiti Etsivänä, välillä yhtenä (tai neljänä; äiti oli Tim) Viisikon jäsenistä. Mystery Clubien kautta siirryin vähitellen Seppo Jokisen romaaneihin, sitten tykästyin Mari Jungstedtiin. Muistan sanoneeni joskus, että pidän dekkareista siksi, että ne pakottavat lukijansa ajattelemaan: lukija koukuttuu, koska joutuu miettimään, miten kaikki ratkeaa.

Omassa elämässäni dekkarien lukeminen ratkesi seuraavalla tavalla:

Tapahtui rikos. 

En ole välttämättä valmis avaamaan taustojani tarkemmin, mutta oma kokemukseni liittyy ihmissuhteeseen, josta katosi kaikki hyvä. Ihmissuhteisiin liittyvä valta on aina hankala ja jopa pelottava juttu; arvatenkin minä olin se, joka jäi toisen ihmisten mielihalujen alle. Vallankäyttö johti ahdistukseen, ja loppujen lopuksi kärsin posttraumaattisesta stressistä, joka oireilee silloin tällöin nykyäänkin, monta vuotta alkutapahtumiensa jälkeen.

Kävi siis niin, että turvallisuudentunteeni rikottiin. Samalla rikottiin myös illuusio siitä, että väkivalta ja rikokset olisivat hyvää viihdettä. 

Lukiossa rakastin psykologian opiskelua. Muistan yhä, miten temperamentteja käsittelessämme meille esiteltiin ihmistyyppi, joka rakastaa niin sanottua turvallista vaaran tunnetta: adrenaalini tekee heille hyvää, ja niinpä vaikkapa laskuvarjohypyt tai olohuoneessa katsotut kauhuelokuvat saavat heidät tyytyväisiksi. Päivänselvää on, että minä en ole adrenaliini-ihminen enkä kaipaa muutenkin voimakkaaseen tunne-elämääni ylimääräistä vahvistusta. Minulle dekkarit eivät siis ole koskaan tarjonneet sitä, mitä ne ehkä muille tarjoavat. 

Roxane Gayn Bad Feminist -teosta analysoidessaan Omppu kirjoittaakin varsin vahvasti auki sen, mikä kirjallisuudessa usein unohdetaan: rikoksista, jopa kuolemista, tehdään viihdettä, jossa unohdetaan se, mitä rikos kokemuksineen merkitsee uhreille. Gay itse huomauttaa esseessään Det nonchalanta sättet att prata om sexuallt våld, että raiskauskulttuurissamme raiskauksista tehdään viihdettä, saalistetaan yleisöä ja rakennetaan hahmoja, jotka toipuvat raiskauksestaan yllättävänkin hyvin. Tunne-elämän sivuuttaminen ja toisen tuskan tirkistely ovat osasyyllisiä siihen, miksi en dekkareita juurikaan lue.

1) Tapahtumat tuovat oman elämän liian lähelle

Ensisijainen syy sille, miksi en enää välitä rikos- ja dekkarikirjallisuudesta, on kuitenkin se, että genre pitää sisällään liian paljon triggereitä, jotka muistuttavat omasta kokemuksestani. Triggerit, nuo ihanat pienet ahdistuksenetsijät ja -laukaisijat, asiat, jotka muistuttavat omasta menneisyydestä. 

Triggereiden kohdalla ei tietenkään tarvitse puhua veitsistä, pimeistä metsiköistä, samasta rikostavasta tai muista suurista tekijöistä - traumaan saa kyllä kontaktin helpomminkin, vaikkapa tietynlaisesta sanasta, äänenpainosta tai esineestä. Traumamuistoja voi laukaista mikä tahansa teos, mutta omassa tapauksessani rikoksia käsittelevät aiheet johdattavat mielen tavallista vahvemmin ja suoraviivaisemmin pahan äärelle. Väkivaltaviihteellä mässäily tarkoittaa toisin sanoen sitä, että ne, jotka ovat kohdanneet elämässään jotakin vastaavaa, joutuvat kohtaamaan nuo tapahtumat yhä uudestaan ja uudestaan. Kun omat kokemukset, pelot ja muut tunteet sekoittuvat lukukokemukseen, teoksen viihteellisyys jää toissijaiseksi. Dekkarien lukeminen voi olla tiivistä kamppailua itsensä kanssa: pystynkö lukemaan tämän, pystynkö kohtaamaan oman menneisyyteni, pystynkö sietämään nämä tapahtumat?

Pahimmillaan dekkareissa käsitellään sitä, mitä minullekin olisi voinut tapahtua. Ihan yhtä hyytävää on se, jos teokset käsittelevät niitä pelkoja, joita olen itse omassa elämässäni eniten pelännyt. Tämän voisi kääntää voimavaraksikin - rikoksista lukeminen voi toimia keinona käsitellä pahuutta ja elämän julmuutta. Lukukokemusten kautta voi työstää omaa menneisyyttään ja omaa suhdettaan pahuuden kokemuksiin. Dekkarit eivät kuitenkaan useinkaan luo minulle sellaista tunteita syväluotaavaa lukukokemusta, joka mahdollistaisi parantumisen. Tapahtuma-, toiminta- ja ratkaisijakeskeisyydessään dekkarit eivät useinkaan pohdi uhrin selviytymistä, vaan teosten keskeisenä tavoitteena on viihdyttää turvallin pelon tuntein. Minä en kaipaa lukukokemukselta pelkoa, edes turvallista sellaista; jos dekkari sattuu tavalla tai toisella muistuttamaan sitä, mitä olen itse kokenut, joudun hylkäämään kirjan saman tien. Järkyttynyt mieli tarvitsee rauhaa, jota rikoskirjallisuus ei välttämättä rikosten uhreille anna. Jatkuva triggerkamppailu ei hälvennä järkyttyneen pelkoja.

2) En ole kiinnostunut rikoksentekijöiden maailmasta enkä siitä, miten pahuutta kuvataan

Toinen syy, miksi en juurikaan lue dekkareita, on se, etten välitä päästä murhaajien ja rikollisten pään sisään. Aikanaan ajattelin paljonkin sitä, mitä oman elämäni inhottava ihminen ajatteli - mitä hän halusi, mitä hän aikoi minun suhteeni, milloin hän luovuttaisi. Monissa dekkareissa on otettu käyttöön tehokeino, jossa lukijalle paljastetaan enemmän kuin rikoksen ratkojille: lukija pääsee hetkittäin pahantekijän pään sisään, aistii tämän liikkeet hetki hetkeltä ja seuraa rikoksentekijän jalanjälkiä. Rikokset tiivistyvät henkeäsalpaaviksi, nopeatempoisiksi tapahtumasarjoiksi, joissa lukija pääsee tirkistelemään 

Oma traumaattinen kokemukseni opetti minulle sen, että rikoksentekijöitä on vaikea ymmärtää, ainakin, jos on itse uhrin asemassa. Varmaa on kuitenkin se, etteivät kaunokirjalliset rikolliskuvaukset tuota sen enempää varmuutta kuin hallintaakaan omaan maailmankuvaani. Ainakin viime aikoina lukemani (harvat) rikoskirjat kuvaavat pahuuden syntyä tietyillä, kaanoniin vakiintuneilla tavoilla. Pahuuden syntymisen pohtiminen on tärkeää, mutta ainakaan minun ei tee useinkaan mieli tehdä enempää tuttavuutta sellaisen ihmisen kanssa, joka on tarkoituksella kohdellut toista ihmistä kaltoin. Kaikista vähiten kaipaan muistutuksia siitä ihmisestä, joka onnistui satuttamaan minua.

3) Viihdyttävä rikoskirjallisuus unohtaa oleellisen

Kolmas syy dekkarivälttelylleni on se, että rikosromaaneista puuttuu usein jotakin oleellista. Rikokset ja väkivalta ulkoisestetaan prosessiksi, jossa joku toimii, jotakin tapahtuu ja joku ratkaisee. Lopussa maailma palaa aina ennalleen, onhan rikoksentekijä saatu kiinni. Useimmat uhrit menettävät henkensä, joten heistä ei tarvitsekaan kertoa enempää, varsinkaan heidän kokemuksistaan ja tunnetiloistaan. Omaisetkin ovat usein epäiltyjä, joten heidänkin voidaan olettaa olevan rikostrauman tunteista erillään (lukijan sympatiat tuskin ovat syyllisten puolella, eikä näiden tunne-elämästä siten juuri kirjoiteta). Ei sillä, että haluaisinkaan lukea rikoskertomusta, jossa keskitytään kuvailemaan kaikkea sitä ahdistavaa pahaa, johon teon osapuolet ja ympäristö väittämättä altistuvat, mutta mielestäni on vaarallista, että tämä tunnepuoli unohdetaan. Uhrien ja heidän omaistensa elämä ei palaudu ennalleen siinä vaiheessa, kun komisario Koskista onnitellaan poliisilaitoksella. Rikokset eivät, ihan totta, ole tapahtumia - ne ovat tunteita. Ne ovat tunteita ja traumoja, jotka metsästävät kokijaansa kuukausi-, vuosi- ja elämätolkulla. Niinpä kaikki ne kirjat, joissa uhrien ahdistusta ei kuvata sellaisella volyymilla kuin se oikeasti on, ovat minulle jollakin tavalla epätodenmukaisia. En usko sellaiseen maailmaan, jossa rauha palautuu sillä, että pahantekijä saadaan kiinni. Yksittäisen ihmisen tai uhriyhteisön kohdalla se ei mene niin. 

Tätä tekstiä kirjoittaessani jäin miettimään, mitä olisin ajatellut, jos minun traumastani olisi tehty tarina. Miten olisin reagoinut, jos kokemani olisi muuttunut rikoskertomukseksi, jossa keskeistä ei suinkaan ole uhrin tai tämän läheisten kokema paha olo vaan se, miten ja miksi tekijä on tekoonsa päätynyt ja kenestä pahuutta voidaan syyttää? Tirkistely-yhteiskunta on monella tapaa ongelmallinen. Mediaa ja kaunokirjallisiakin tekstejä tarkastellessa huomaa, että toisinaan meiltä (osallistun tirkistely-yhteiskuntaan itsekin) unohtuu se, että väkivalta ja muut rikokset kohdistuvat oikeisiin, tunteviin ihmisiin. Rikokset tuottavat tuskaa ja vaikeuttavat elämää. Kyse ei ole ainoastaan tapahtumista, jotka voidaan rationalisoida ratkaistavaksi tapahtumasarjaksi - kyse on henkisistä ja fyysisistä vaurioista, joita ei aina ole mahdollista korjata. Rikoksissa ja väkivallanteoissa on kyse myös yksityisyydestä, sellaisista kokemuksista, jotka satuttavat toisia. Niistä saa ja pitää puhua, niistä pitää kirjoittaa, mutta viihteellistäminen ja väkivallalla mässäily ovat asia erikseen. 

Dekkarien kohdalla oma lukupolkuni jatkuu siten, että koetan sopeuttaa itseäni. Pahalle ololle on helppo antaa periksi, mutta toisinaan on hyvä totuttaa itseään normaaliin elämään. Omalla kohdallani Alan Bradleyn ja Seppo Jokisen dekkarit ovat olleet tarpeeksi kepeää, turvallista luettavaa - ne eivät juuri keskity väkivaltaan eivätkä niiden aiheet ole toisaalta liipanneet liian läheltä omaa elämääni. Pidän kuitenkin edelleen kiinni siitä, ettei minun tarvitse lähestyä aiheita, jotka muistuttavat kipeästä menneisyydestäni. Kirjallisuus on minulle turvapaikka, ja siksi en ole aina valmis lähestymään niitä tarinoita, joiden tarkoituksena on säikyttää, pelottaa tai jännityttää.