torstai 11. helmikuuta 2016

Asko Sahlberg: Yhdyntä

Asko Sahlberg: Yhdyntä
WSOY 2005
136 s.
Pisteitä: 5/5
Tunnelma: Ai! Yllätyin

"Hän oli löytänyt rytmin ja yritti keskittyä siihen. Sitten se oli siinä taas, hänen keskittymistään hänen tahtomattaan häiritsevä outo kuvio. Hän ajatteli itseään ja kansaa. Jokin hämärä yhteys pyrki hahmottumaan. Hän takoi naista, pommit takoivat maata, kansa takoi toista. Kaikkeen johti jokin välttämättömyys, kirous. Mutta hän ei halunnut ajatella sitä. Siinä ei ollut mitään mieltä, hän ei vatvonut koskaan tuollaisia. Oliko hän humalassa? Eihän hän ollut juonut kuin pari lasillista. Hän yritti ravistaa päästään kaikki mietteet, tulla silkaksi ruumiiksi, omistaa allaan myötäävän lihan, olla hetken se."
Pienoisromaani kahdesta yksinäisestä, jotka löytävät toisensa jatkosodan pommitusten keskellä.



On hassua, miten aina toisinaan palaan lukemaan kirjailijoita, joiden tyylistä tai teoksista en oikeastaan juuri välitä. Hannu Raittila, Hannu Mäkelä ja Asko Sahlberg muodostavat tähän kategoriaan hyvän suomalaisen mieskolmikon. Tasaisin väliajoin poimin heidän teoksiaan luettavaksi, mutta harvoin onnistun saamaan mitään loppuun. Sahlberg kuului korkkaamattomiin: Yhdyntä on ensimmäinen teos, jonka olen häneltä lukenut loppuun.

En tiedä, mikä minua Sahlbergin tyylissä on risonut. Olen kokenut hänen kirjansa niin avoimiksi, aukollisiksi ja jollakin tavalla vaikeiksi, ettei lukukokemus ole ollut nautinnollinen. Samaa ajattelin Yhdyntää lukiessani: miten teksti tuntuu sanovan koko ajan niin paljon, ja miten minä tunnun ymmärtävän koko ajan niin vähän. Clezio ja Modiano ovat tuottaneet minulle samanlaista tuskaa kuin mitä toisinaan olen kokenut suomalaisen Sahlbergin parissa. 

Yhdyntä yllätti minut. Vaikka alku oli tahmeaa, ihastuin tähän kirjaan lopulta. Se sattui sopivaan kohtaan: olen aloittamassa oppilaideni kanssa toiseen maailmansotaan liittyvän lukuprojektin, ja olen pohtinut itsekin, miten kirjallisuudessa kuvataan sotaa ja sen vaikutuksia arkeen. Paremmin ei kai olisi voinut sattua: Yhdyntä on nimenomaan kuvaus siitä, miten sota vaikuttaa kaikkiin ja kaikkiin. Sahlberg toistaa teoksessaan useaan otteeseen, miten mikään romaanin ratkaisuista ei oikeastaan olisi ollut mahdollista rauhan aikana. Kaikki olisi mennyt toisin, ellei...Niinhän se elämässä usein on. Toisenlaisissa olosuhteissa kaikki olisi ollut toisenlaista.

Pienoisromaani pitää sisällään monta teemaa. Se pohtii sotaa ja sodan vaikutusta, se vertaa seksuaalisuutta ja sotaa, rinnastaa ne toisiinsa, ja keskustelee yksinäisyydestä. Sisällöllisesti minua häiritsi oikeastaan vain Alexin taustatarina: se tuntui niin tutulta ja monta kertaa suomalaisessa sotakirjallisuudessa kerrotulta. Toisaalta ihmettelen Sahlbergin kykyä saada 135 sivuun niin monta järisyttävää yksityiskohtaa, joita sota jättää jälkeensä.

Kiinnostavaa kirjassa on myös kerrontaratkaisut. Alexin, Valman ja muutaman muun keskeisen kertojaäänen lisäksi kirjassa puhuu me, jokin ylempi objektiivinen tuomari, joka tarkkailee yhdyntää, Alexin ja Valman kohtaamista ja sotaa kliinisesti. Lukija pysäytetään tarkkailemaan tilannetta ja huomaamaan, miten eri tavalla kaikki voisikaan olla. Välillä paljastetaan taustoja, mutta jotakin jätetään piiloon. Nautin näistä tarkkailuluvuista. 

Lopuksi on vielä kehuttava, etten ole pitkään aikaan nauttinut kirjan lopusta niin paljon kuin mitä nautin Sahlbergin romaanin viimeisistä 30 sivusta. Pohdin pitkään pisteytystä ja lopullista mielipidettän kirjasta, mutta loppu nosti kirjan mieleenpainuvaksi.

Toisaalla: muun muassa Sara, jaana ja Arja ovat lukeneet teoksen.

2 kommenttia:

  1. Olen huomannut että moni on viime aikoina lukenut sotaan liittyviä kirjoja... Mistähän se johtuu...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin. Minusta sota-aikaan sijoittuvaa kirjallisuutta julkaistaan vieläkin aika paljon: kai se puhututtaa ja näkyy vielä uusissa sukupolvissakin. Omalta osaltani luen sotakirjallisuutta siksikin, että teetän oppilaillani koulussa aiheeseen liittyvän projektin.

      Poista