keskiviikko 12. lokakuuta 2016

Voiko toisesta kulttuurista kirjoittaa? Ajatuksia Seita Vuorelan Lumesta

Seita Vuorela: Lumi
WSOY 2016
240 s.
Pisteitä: 3/5
Tunnelma: Mietteliäs.
”Poikien huutelusta Siamak tajuaa, että on yhä kaikkien yhteisten pelivuosien jälkeen ulkopuolinen, kotoisin paikasta, jossa naisia vaihdetaan kameleihin ja avioliitot solmitaan perheiden kesken. Sellaista se ei ole oikeasti, ei edes Iranissa. Syrjäkylissä vaimoja ehkä kaupataan, mutta ei koulutettujen kaupunkilaisten kesken. Mitä sellaiseen voi sanoa. Tässä kohdassa Siamkin tehtävä on kuitenkin sanoa jotain, heittää kevyt läppä, joka pistää asiat paikoilleen.”
Seita Vuorelan kirjoittama, ystävä-kirjailija Vilja-Tuulia Huotarisen viimeistelemä Lumi on kaunis teos. Se tuntuu sillä tavalla poikkeukselliselta nuortenromaanilta, ettei se ensinnäkään tunnu nuortenromaanilta ja että se esittelee hahmoja, joita kirjallisuudessa ei liiemmälti kuvata.

Vuorela tarttuu ulkopuolisuuden ja erilaisuuden kokemuksiin: siihen, miten toinen pysyy aina toisena. Vaikka Siamak kuuluu porukkaan, hän on silti ulkopuolella ja hänet määritellään toiseutensa kautta. Vuorelan kuvaukset tuntuvat uskottavilta, ne herättävät valkoisen lukijan pohtimaan, näinkö tosiaan toisiamme kohtelemme.

Atisha puolestaan rakastaa satuja, ja Vuorela kirjoittaa kauniita sisäkkäistarinoita ja viittaa romaanissaan hienosti toisiin teksteihin. Lumessa on samaa satumaisuutta kuin Huotarisen Kimmelissä. Atisha saapuu Suomeen, haluaa palata Siamakin kanssa menneisiin muistoihin. 

Vuorelan teos on ajankohtainen ja kiinnostava. Petyin kuitenkin sen loppuun, sillä hahmot kadottavat uskottavuutensa. Pitkään Suomessa asunut, hyväkuntoinen Siamak ei osaa hiihtää, kun taas ummikkona Suomeen tullut Atisha päätyy pitkällekin hiihtomatkalle. 

Vuorela tarttuu rohkeasti toiseuden teemaan, mutta viimesyksyinen kirjallisuuskeskustelu sai minut miettimään myös muuta.

Monikulttuurinen uhri

En nimittäin voinut olla ajattelematta Koko Hubaran postausta kirjallisuuden suhteesta kulttuuriseen omimiseen. Hubaran mukaan kulttuurisessa omimisessa kyse on siitä, että enemmistö ottaa haltuunsa jonkin vähemmistön ominaisuuksia ja piirteitä. Kulttuurisesta omimisesta on kyse silloinkin, kun valkoinen länsimaalainen kirjoittaa toisen etnisyyden tarinan. Vaarana on, että tarina muuttuu ahtaaksi, lokeroivaksi tarinaksi, joka nostattaa lähinnä enemmistön arvoa. Ensimmäisenä minäkin ajattelin, että vau, Vuorela on osannut asettua toisen asemaan ja nostaa esiin hahmoja, joiden ääni ei yleensä kuulu.

Niin onkin, ja se on kirjallisuudessa hienoa. Voimme kertoa toisista ja voimme oppia toisista. Aloin kuitenkin pohtia erityisesti Siamakin tarinaa. Millaiseksi maahanmuuttajapoika kuvataan? Entä Suomi hänen ympärillään? Siamak on sulkeutunut. Hän ei tahdo tunnustaa omaa kotikulttuuriaan omakseen. Hän haluaa sopeutua joukkoon väkisin ja häivyttää taustansa. Hän on ennen kaikkea kärsivä ja uhri: hän ei menesty elämässään. Myös Atisha on toiseuden kautta määrittyvä tyttö, jota suomalainen humalainen poika ei voi ymmärtää ja joka näyttäytyy tälle vain kauniina halun kohteena. Voi olla, että Vuorela haluaa kritisoida tätä eksotiikan ylistämistä, mutta samalla Atisha jätetään kärsivän naishahmon rooliin. Miksi bilekohtauksista kirjoitetaan vain poikien näkökulmasta? Atishan kärsimykselle ei löydy sanoja eikä tilaa.

Vuorelan tarkoituksena on varmasti ollut luoda näkökulmia siihen, miltä tuntuu olla ulkopuolinen ja sopeutua uuteen yhteiskuntaan. Siihen tarkoitukseen tarina valkoisen naisen näkökulmasta sopii. Ongelmalliselta vaikuttaa kuitenkin se, ettei monikulttuurisuutta näytetä normaalina. Etnisesti toiset nostetaan esiin: heistä täytyy kirjoittaa, jotta oppisimme. Heidän kärsimyksensä on tehtävä näkyväksi. Miksi vain kärsimys? Miksi toiset ja erilaiset alistetaan kärsijöiksi? Lumea lukiessaan ajattelee, että nyt minä ymmärrän. Mutta ymmärränkö minä? Onko ongelma nimenomaan siinä, että tarinalla luodaan illuusio siitä, että voimme sujahtaa toisten maailmaan ja kertoa sen tietynlaisena? Voiko kukaan rakentaa uskottavaa kertomusta toiseudesta, ellei itse kuulu kertomaansa ryhmään?

Vaarallinen rakkaus
Lumi on tavallaan myös rakkauskertomus. Vähän vahingolliselta tuntuu, että romaanissa ihmissuhteet esitetään niin, että tehtävänä on - heti alusta asti, niinhän satuviittaukset vahvistavat - lähteä rakkaan ihmisen perään, parantaa tämän sirpaleinen jääsydän ja kesyttää pahamaineinen poika. Pohdin samaa tematiikkaa kesällä, kun luin Dimilyä. Miksi opetamme, että tytöt ovat tunneälykkäämpiä ja että heidän tehtävänään ja salaisimpana haaveenaan on pelastaa poika? Tässäkin kertomuksessa tytön elämä rakentuu pojan suosion tavoittelusta: hän hamuaa pojan lähelle muttei onnistu rikkomaan kovaa kuorta. Nuorille syötetään tarinoita rakkaudesta, jossa jompikumpi pelastaa toisen (poika urhoollisen fyysisesti, tyttö hoivaavan henkisesti). Tytön elämä täyttyy pojasta, poika vastustaa rakkauden voimaa. Miksi rakkauskertomukset eivät ole arkisia? Miksi tyttö tavoittelee ja poika ottaa? Haluaisin tarjota nuorille rakkaustarinan, jossa tunne on tasa-arvoinen, yhdenvertainen, molemminpuolinen. Sellaisen, jossa rakkauden eteen ei tarvitse taistella vaan jossa hyvät tyypit ovat ansainneet sen. Tarinan, jossa sankareita ei tarivta.

En kritisoi tässä ainoastaan Vuorelaa; kritisoin yhteiskunnallista käsitystä rakkaudesta. Rakkaus voi olla pelastavaa, mutta ennen nykyistä suhdettani en minäkään tiennyt, että aito rakkaus on sitä, että toinen on hyvä ihminen. Rakkaus ei ole pakkomielteistä toisen tavoittelua, eikä se välttämättä ala suuresta seikkailusta (paitsi jos elämä sellaiseksi lasketaan). Rakkaus ei paranna kaikkia haavoja eikä se täytä koko elämää. Yksinään se ei riitä koko elämäksi.

Ja niin - miksi pojat kuvataan sulkeutuneiksi ja ahdistuneiksi? Miksi he eivät ole tuntevia? Miksi pojat toimivat, tytöt rakastavat? 

Vaikka Lumi on kaunis, hyvään pyrkivä teos, se jättää silti pohtimaan, millaisesta kokemusperästä käsin Siamakin ja Atishan tarinaa on kirjoitettu. 

6 kommenttia:

  1. Eli tässä jäädään sukupuolistereotypioita toistavalle tasolle? Se on ikävää, että ikään kuin juntataan vaan enemmän sitä, mitä pitäisi purkaa ja uudistaa. Hieno tämä sinun kirjoituksesi ja hyvä on miettiä kulttuurista omimista, vaikkakin se on hankala asia tai ehkä juuri siksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jep, hankalasta asiasta on kyse, mutta käsite tuli väkisin mieleeni, kun luin tätä ja mietin, voiko suomalainen kirjoittaa uskottavasti iranilaisesta kulttuureista. Mitä tulee sukupuolistereotypioihin, niin ainakin osin tämä niitä toistaa. Eniten mietin juuri uhriuttamista ja sitä (vaikka sen postauksesta unohdin), miksi Siamak ei miellä itseään muslimiksi eikä islamia tuoda esiin. Onko tarkoitus osoittaa, etteivät kaikki usko lujaa, vai tuoda hahmo helpommin samastuttavammaksi?

      Ei silti tee mieli lytätä kirjaa, koska Vuorela kirjoittaa hyvin, ja jollakin tavalla tämä tuntuu uudenlaiselta kirjalta. Tällaisia olisin tykännyt itse lukea nuorena.

      Poista
    2. Luulen, ettei Siamak miellä itseään muslimiksi yksinkertaisesti siitä syystä, ettei ole muslimi. Kirjassa mielestäni tuodaan ilmi, ettei perhe ole islaminuskoinen vaan pikemminkin kaihtaa uskontoa ylipäänsä, vaikka perheen äiti onkin myöhemmässä vaiheessa alkanut kokea tiettyä kiinnostusta sitä kohtaan. Oli miten oli, sen takia Siamakia harmittaa se, kuinka kaikki automaattisesti olettavat hänen olevan jotain, mitä hän ei ole. Ei siksi, että hänellä olisi mitään muslimeita vastaan vaan siksi, että hänestä tehdään päätelmiä vain juurtensa perusteella, vaikka Iran ei ole yhtä kuin islaminusko niin kuin Suomi ei ole yhtä kuin protestanttisuus. Analyysissasi oli hyvää, tarkkanäköistä pohdintaa. Mielestäni Lumessa on hienoa sen mystisyys. Sen kerronta on pirstaleista kuin Peikkokuninkaan peili. Se tuo esiin monia ääniä, päästää välillä lähelle ja sysää kohta taas etäisyyden päähän. Vaikka kirja on omalla tavallaan rakkaustarina, se on sitä eri tavalla kuin monet muut rakkaustarinat. Aluksi pohdin itsekin, mitä tästä vielä tulee, mutta lopulta kyse oli jostakin hieman muusta. Rakkaus ei ole sitä perinteistä romanttista rakkautta vaan kyse on pikemminkin yhteydestä, joka on katkennut ja joka halutaan taas saada kuntoon. Siamakilla on kuolleen miehen nimi. Toiseus on hänelle muutakin kuin kulttuurisidonnaista, sillä hän ei koe olevansa nimensä arvoinen. Lumessa puhutaan paljon vihasta, katkeruudesta ja surusta, jossa kokonaiset perheet rypevät, koska heille ja niille, jotka ovat olleet ennen heitä, on tapahtunut paljon pahaa ja pahaa tapahtuu edelleen. Hänen isänsä ei elä tässä hetkessä vaan kiinnittyneenä milloin muistoihinsa, milloin uutisiin. Siamakilla on kuolleen miehen nimi, sankarin, mutta hän ei koe olevansa sankari. Sen sijaan hän kokee olevansa hyvä jääkiekossa ja pitää siitä kiinni. Ymmärrän kyllä, mitä tarkoitat uhriuttamisella, samoin sukupuolistereotypioilla. Toisaalta näen kirjan hahmot ja heidän välisensä suhteet hyvin monimutkaisena vyyhtenä, joka ei mahdu sellaisiin termeihin kuin uhriuttaminen ja sukupuolistereotypiat. Mielestäni kirjan henkilöt tuntuvat ennen kaikkea ihmisiltä. Vaikka olen osittain samaa mieltä siitä, mitä sanoit Atishan raiskausyrityksestä, pidän kohtausta myös (enemmän tai vähemmän onnistuneena, siitä voi kukin olla mitä mieltä on) yrityksenä kääntää asetelmat päälaelleen. Atisha ei alistu uhrin asemaan, vaan muuttuu uhkaavaksi soturiprinsessaksi (josta lukiessani mieleeni nousi kuva Miyazakin prinsessa Mononokesta), joka on valmis vaikka tappamaan ja jonka päähän ei kenenkään ole ehkä edes mahdollista päästä. Minkin säälittävyys on käsinkosketeltavaa oikeastaan koko kirjan ajan, eikä kukaan, ei lukija eikä yksikään kirjan henkilöhahmoista, ole hänen puolellaan. Mutta tosiaan, tästä voi olla montaa mieltä. Ylipäänsä kirjan eri tasot tuntuvat monitulkintaisilta ja kompleksisilta, kun niitä lähtee purkamaan ja pureutuu pintatasoa syvemmälle. Lopun epäuskottavuudet eivät omasta mielestäni edes tuntuneet epäuskottavilta luultavasti lähinnä siksi, ettei kirjassa realistisuuteen pyritäkään. Kaikessa mystisyydessään se asettuu vahvasti maagisen realismin vaikutuspiiriin, joskaan ei ehkä aivan yhtä selkeästi kuin Vuorelan aiemmat teokset.

      Poista
    3. Kiitos sinullekin pitkästä kommentistasi!

      Olen pohtinut viime aikoina, ehkä eniten tämän postauksen jälkeen sitä, mistä ja kenestä voi kirjoittaa. Oikeasti on tosi hyvä, että Vuorela nostaa esiin erilaisia ääniä, joita harvoin varsinkaan nuortenkirjallisuudessa kuulee. Siinä hän hyvin onnistuukin. Onhan kirjallisuus mitä parhain keino siihen, että opitaan asettumaan toisen asemaan ja kuvittelemaan erilaisia tarinoita. Toisaalta olen lukenut viime aikana tekstejä siitä, miten toisen kulttuurista ja tarinasta on vaikea kirjoittaa, ja ehkä siksi jäin tämän tekstin osalta näihin mietteisiin. Monelle muulle romaani on näyttäytynyt toisella tavalla, vaikka en minäkään tätä missään nimessä inhonnut. Olen miettinyt jälkikäteen, annoinko ennakko-odotusteni (voiko länsimaalaisena asettua maahanmuuttajan asemaan) vaikuttaa liikaa lukemiseen ja jäivätkö romaanin ansiot liiallisen kriittisyyteni alle. En tiedä.

      Mainitakoon vielä, että minäkin tykkäsin siitä, että rakkaustarina ei edustanut lopulta sellaista rakkaustarinaa, millaiseksi sen alkujaan ajattelin.

      Sekin on hyvä, että Vuorela nostaa esiin maahanmuuttajan, joka ei ole muslimi - uskontoa ei pitäisi yleistää. Toisaalta tällä saralla jään ehkä kaipaamaan kuvausta hahmosta, jonka kautta islamista voitaisiin tehdä vähän vähemmän pelottavampi.

      Monitasoisuus ja eri äänet tekevät kirjasta taidokkaan, ja aina niin hankalat sisäkkäiskertomukset (satu) kietoutuu tässä kivasti.

      Poista
  2. Hyvä ja mielenkiintoinen pohdinta, saan kirjan pian käsiini, niin täytyy miettiä samaa. Lumi-kirja kiinnostaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tätä oli kiva miettiä! Kiva kuulla sitten, mitä ajatuksia tämä sinussa herättää :)

      Poista