tiistai 18. lokakuuta 2016

Miksi pojittelun kieltäminen uhkaa? Pohdintaa argumentaation ja lukutaidon katoamisesta

Muun muassa Hesari uutisoi tänään opetushallituksen suosituksesta, jonka mukaan sukupuolisidonnaisia kollektiivinimityksiä ("tytöt" ja "pojat") ei pitäisi opetuspuheessa käyttää. Joukkonimellä paitsi korostetaan  sukupuolta, joka ei välttämättä vastaa nuoren - tai aikuisen - käsitystä itsestään - myös niputetaan kaikki "samanlaiset" yhdeksi staattiseksi ja persoonattomaksi porukaksi. Pointtina ei ole se, ettei poika saisi olla poika tai tyttö tyttö. Kyse on siitä, että opettajan ei pidä käyttää lapsen sukupuolta oikeutuksena tietynlaiselle käyttäytymiselle (vaikkapa sille, että pojille älähdetään jokaisesta kaverin kaa -keskustelusta, kun taas tytöt saavat sipittää).

Some heräsi. 

Leikataanko nyt kaikilta kohta sukupuolielimet? Aletaanko cis-ihmisiä nyt syrjiä? Entäs uimahallit, mä en ainakaan halua nähdä miehiä alasti naisten kopissa. Kielletään värit! Joutuuko vankilaan, jos kutsuu tyttöä tytöksi? 

Suurin piirtein tältä kuulostavat Helsingin Sanomien Facebook-sivuille kommentoineet ihmiset, jotka väittävät tasa-arvoa noudattavia mielensäpahoittajiksi mutta taitavat itse olla naama vähintään yhtä näkkärillä.

Missä luuraavat argumentaatio ja lukutaito?

Ensimmäinen ajatus äidinkielenopettajana on: missä argumentaatiokeinot ja lukutaito luuraavat? Olen pitänyt HS:ää jokseenkin sivistyneenä sanomalehtenä ja olettanut lukijakunnankin sellaiseksi. Keskustelusta ei kommentoinnissa ole tietoakaan - ihmiset ovat lähinnä lätkineet turhautumisensa utopistisiksi liioitteluksi. Kukaan ei ole sanonut, että tytöksi kutsumisesta joutuisi vankilaan. On vain hyvä olla tietoinen, millaisien ominaisuuksien joukkoon kollektiivinimitys yksilöt puristaa. 

Minusta on aika vakava ilmiö, että jostakin aiheesta lähdetään väittelemään tunteella ja tosissaan ilman, että pohja-artikkelia on jaksettu lukea kunnolla loppuun. Asioista saa olla montaa mieltä, mutta oma näkökulma on hyvä perustella uskottavasti: ei pelkällä tunteella tai "näinhän se on aina ollut" -kriteerillä. Taustamateriaali on hyvä lukea ihan senkin vuoksi, ettei erehdy puhumaan ihan toisesta asiasta kuin mistä alkuperäisessä tekstissä puhutaan.

Tytötkö tyttöjä ja pojatko poikia? 

Olen monesti huomautellut poikia meluamisesta mutta sitten havahtunut, että tytöt sipisevät ihan samalla tavalla. Olen uhannut heittää poikia luokasta pihalle, kun he ovat häirinneet tuntia toistuvasti, mutta sanonko samoin tytöille? Myönnän, että harvoin (kerran myös toteutin uhkaukseni, koska välillä tytötkin toimivat sääntöjen vastaisesti). Olen huomannut olettaneeni tytöt kilteiksi, pojat häiriköiksi; olen huomannut yleisen käsityksen siitä, että pojat ovat lahjakkaita ja tytöt ahkeria. Millä perusteilla ajattelen näin? Kenties siksi, että minut on sosiaalistettu siihen. En ole vaivautunut tarkkailemaan omaa kielenkäyttöäni ja sen seurauksia, vaikka kielitieteen ammattilaisena minun pitäisi kyetä siihen. Melkeinpä hävettää, kun mietin, millä kaikilla tavoilla toisinnan tiukkoja rajoja sukupuolisuudesta. 

Valkoinen mies äänessä

En voi kuin kauhistella erityisesti valkoisten miesten puhetta. Sukupuoletonta tasa-arvoa ei ole olemassakaan, eikä sitä tarvitse tavoitella. Anteeksi mitä? 

Hirveästi meuhkataan myös siitä, että pojat eivät nyt saa olla poikia. Niinpä niin: miehistähän tässä maailmassa on kyse. Tervejärkisten miesten ei kannata Hesarin keskusteluja seurata - huhhuh. Väitetäänpä tasa-arvospyrkimyksiä symbolisen väkivallan välineeksikin. Mitäköhän ahdasmielisten suomalaisten sanat ovat?

Naisena on todella ahdistavaa lukea miesten kommentteja esimerkiksi siitä, että yhteisillä liikuntatunneilla tytöt olisivat tiellä. Ei tarvitse olla kovinkaan asiaansa perehtynyt feministi nähdäkseen, mitä moisen ajattelun taustalla on: käsitys siitä, että pojat ovat parempia ja tytöt hidasliikkeisiä. En kiellä, etteikö urheilusuorituksissa olisi eroa, mutta paljon on kyse siitäkin, mihin ollaan totuttu. Joukkuelajeissa voi muun muassa tehdä yhteistyötä. 

Toisaalta on vielä surullisempaa, että on naisia, joiden mukaan tasa-arvoa ei tarvitse ottaa joka touhuun mukaan. 

Miksi ihmiset raivostuvat tällaisesta uutisoinnista?

Perimmäinen kysymys kuitenkin lienee, miksi vastustajat raivostuvat tällaisesta uutisoinnista. Miksi niin moni puheenaihe koetaan nykyään uhkana? 

Jollakin tavalla ymmärrän: teema on kivulias ja räjähdeherkkä, ja tunnekuohuissa ihmiset kirjoittavat mitä sattuvat. Muilla tavoilla en ymmärrä - tasa-arvoa vastustetaan, ja maailmaa katsotaan ahdasmielisesti. 

Yksi ongelma on tietenkin se, etteivät ihmiset ole tiedostaneet sitä, millä tavoin oppilaita kohdellaan oletetun sukupuolen mukaisesti. Osa sopii niihin normeihin, joihin heidät on sosiaalistettu, osa ei ole käynyt koulua pitkään aikaan, ja osa ei ole kouluttanut itseään huomaamaan näitä käytäntöjä. 

Sitten on tietysti porukka, joka on bongannut otsikon muttei ole lukenut juttua. Tämä tuntuu perisynniltä: miten voi kommentoida mitään, mitä ei ole lukenut kokonaan? Esimerkiksi ironinen käsittely paljastuu aika harvoin pelkästä otsikosta. Joskus sanoma voi olla täysin toinen kuin miltä se ensisilmäykseltä välttää. 

Minä olen valkoinen cis-nainen, enkä ole joutunut kiemurtelemaan oman sukupuoli-identiteettini kanssa. En silti koe tarvetta mollata niitä, joiden tilanne on toinen, eikä minua myöskään pelota se, että toiset eivät luokittele itseään samoin kriteerein kuin minä. Miksi aina itseltä on pois se, että toiselle annetaan jotakin? 

Miksi kirjoittajan pitää selitellä? 

Minusta on valtavan surullista, että tällaisen somekohun jälkeen uutisen kirjoittajalle ei jää muuta vaihtoehtoa kuin selitellä omaa tekstiänsä. Myös HS:n toimittaja Jutta Sarhimaa joutui tämän tekemään ja huomauttamaan, että sukupuolia ei edelleenkään olla kieltämässä. En oikeastaan välitä tietää, millaista vihapostia Sarhimaa parhaillaan saa. Toivoisin, että välttyisi edes siltä.

Entä koulu? 

Hesarin Nyt-liitteen jutussa kerrotaan, ettei Suomessa ole yhtä yksityiskohtaisia ohjeita kuin Australiassa (veikkaan, että monelta jää huomaamatta, että suurin osa esimerkeistä tulee australialaisesta mallista). Opetusneuvos Satu Elo perustelee, ettei tarkkoja ohjeita tarvita, koska opettajat ovat korkeasti koulutettuja ja koska he ymmärtävät itse, miten sukupuolitietoisuutta tulee noudattaa. Ajatus on vähän pelottava. Myöskään me opettajat emme ole yhtenäinen joukkio, emme ole kaikki liberaaleja; aika harva tuntuu lopulta olevan halukas minkäänlaiseen muutokseen koulutyössä. Sukupuoli voi olla monelle opelle vaikea aihe, enkä usko hetkeäkään, että koko ammattikunta pystyy tasavertaiseen kohteluun ilman kunnollista ohjeistusta. Jutussa onneksi mainitaan opas, jossa on Australian mallin kaltaisia vinkkejä, mutta Elon kommentti jää silti painamaan mieltä. 

Millaisia kokemuksia teillä on? Osataanko koulussa toteuttaa sukupuolitietoisuutta ja tasa-arvoista kohtelua, ja onko siihen teidän mielestänne tarvetta? 

13 kommenttia:

  1. Tosi hyvä tekstiä ja hyvää pohdintaa - tällaisia tarvitaan enemmän!

    Uskon, että monissa kouluissa (ja päiväkodeissa) sukupuolitietoisuutta on jonkin verran, ehkä joissain paikoissa paljonkin, ja tasa-arvoa myös, mutta en usko niiden missään täydellisesti toteutuvan. Tarvetta on tietenkin. Tasa-arvo ei todellakaan toteudu ja naisten asema ei ole sama kuin miesten edes Suomessa.

    En ole koskaan itse sopinut täydellisesti tytön tai naisen rooliin, ja se on aiheuttanut oikeasti vaikeita, mutta enimmäkseen hämmentäviä ja outoja tilanteita. Ollappa nuori nainen, joka ei haaveile häistä ja lapsista, sehän on yhtä kuin epänormaali! Olen saanut kuulla pukeutumiseni olevan epänaisellista, käyttäytymiseni olevan epänaisellista ja joskus puheideni perusteella joku on nauranut, että "millanen äijä sä oikein olet". Ööh? Nykyään sanon, että "no ihan kuule nainen olen ja silti puhun näin". Kun olen joskus kertonut, etten oikein piittaa kotitöistä ja avopuoliso hoitaa ne, että imuroin ehkä pari kertaa vuodessa, niin sitä on pidetty outona, vaikka samat ihmiset ovat valitelleet kun heidän puolisonsa eivät siivoa. Eli oudon jutusta on tehnyt se, että minä naisena olen se siivottomampi. Joku sanoisi, että pieniä juttuja, mutta oikeasti ne heijastelevat monen ajatusmaailmaa aika voimakkaasti. Rajumpiakin juttuja on, mutta kaikkea en halua kertoa näin julkisesti.

    Mutta tärkeä aihe, jota toivoisin monen pohtivan ihan vähän syvällisemmin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos pitkästä kommentistasi :) Pohtiminen tekee tosiaan hyvää; juuri poikaystäväni kanssa keskustelin siitä, miten hyvältä tuntuu tiedostaa asioita ja koettaa purkaa erilaisia rakenteita omankin pään sisällä, jotta niitä voisi katsoa toisin silmin.

      Ja näinhän se minustakin on - tasa-arvo ei, monestakaan näkökulmasta katsottuna, toteudu. Naisista oletetaan paljon erilaisia asioita; vieläkin pitäisi olla kodinhengetär, meikata ja kaunistautua (en tod jaksa), olla tyyni ja hillitty (ei onnistu sekään aina) ja sietää miesten katseita ja vihjailevia kommentteja. Kummallisia kommentteja sitä kuuleekin, ihan kuin olisi olemassa yksi (vieläpä ja joidenkin mielestä ennen kaikkea biologinen) tapa olla nainen.

      Olen samaa mieltä kanssasi: monen toivoisi pohtivan enemmän. Omia asenteitaan ja ajatuksiaan voi onneksi muuttaa, jos vain tahtoo toimia sen eteen.

      Poista
    2. Tuosta siivoamis esimerkistä tulee mieleen Kaari Utrion Kiilusilmä feministi kirjan lainaus "Naisten syyllistäminen asiasta kuin asiasta on globaalia urheilua, johon osallistuvat sekä miehet että naiset. Jos et anna, olet pihtari. Jos annat, olet huora. Jos et ansaitse itse leipääsi, olet loinen. Jos elätät itsesi, olet huono äiti. Jos siivoat, olet tiukkapipo. Jos et siivoa, olet epäsiisti hutsu. Jos huolehdit olemuksestasi, olet turhamainen. Jos et piittaa ulkonäöstäsi, olet variksenpelätti. - Teet niin tai näin, teet aina väärin." (s.158-159)

      Poista
    3. No sepä siinä onkin: naisetkin osallistuvat tähän epätasa-arvoistavaan kulttuuriin myöskin. Huono äiti -keskusteluja menee tasaiseen tahtiin, mikä on kurjaa. En sitten tiedä, mikä on miesten kokemus siitä, miten paljon heillekin lykätään tiukkarajaisia sukupuolirooleja. Äkkiseltään tekee silti puolustaa naisen asemaa enemmän.

      Poista
  2. Suurin osa tytöistä toimii niin kuin he ovat mallioppineet toimimaan "siten kuin tyttöjen tulee toimia". Ja sama pojilla. He ovat oppineet, kuinka poikien tulee toimia. Osittain siksi tytöt ovat tietynlaisia ja pojat tietynlaisia käytökseltään ja toimintatavoiltaan sekä mieltymyksiltään. En ole tutustunut aiheeseen, kuinka paljon biologia vaikuttaa asiaan, mutta ympäristöllä ja ihmisillä on paljon vaikutusta. Moni kommenteista päätellen haluaakin jakaa lapsilleen samaa mallia tytön ja pojan roolista kuin heille itselleen on opetettu. Turvallista? He ovat tottuneet siihen ja pitävät sitä oikeana? Kuulin eräs päivä erään pojan kertovan, että hänen isänsä ei itke, koska isä on mies. Monia, monia minun mielestäni vanhanaikaisilta kuulostavia esimerkkejä tulee mieleen... Yritän itse toimia niin että kannustan kaikkia yhtä lailla sukupuolesta riippumatta. Kaikki saavat tehdä kaikkea, eli ei sukupuolen vuoksi estetä tekemästä jotain, ja kaikille on samat säännöt.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos sinullekin kommentista :) Ympäristö ja sosiaalistuminen tiettyihin käytänteisiin vaikuttavat tosi paljon. Esimerkiksi se, että pojat ovat enemmän kiinnostuneita joistakin aiheista kuin tytöt - eihän kiinnostus autoihin synny kohdussa vaan yhteiskunnassa, jossa vanhemmat ja lapsi kasvavat.

      Varmasti on niin, että turvallisuus ja tottuminen ovat tässä asiassa avainkokemuksia. Pyrin itse kyseenalaistamaan omat tapani, jos huomaan niissä korjattavaa. Uuden pelko tuntuu olevan esillä aika monessa puheenvuorossa tässäkin keskustelussa. Sääli, etteivät ihmiset aina uskalla avata silmiään sille hyvälle, mikä uusista asioista voi seurata.

      Poista
    2. Eikä se haittaa, että pojille opetetaan autoista, vaan se, että tytöt jätetään aiheen ulkopuolelle. Ja sitten miehet kehtaavat haukkua, että naiset eivät ymmärrä mitään autoista tai eivät osaa ajaa autoa. Hyvät isät (ja äidit), opettakaa tyttärenne autojen saloihin eikä vain pojat niin ongelma on ratkaistu eikä tarvitse enää haukkua. (Miksi toisia edes on niin kiva alistaa ja kiusata? Sairasta ja inhottavaa.)

      Poista
    3. Näinhän se on - valinnanvapaus lapsille ja lapset mukaan touhuiluun riippumatta siitä, kenen juttuna sitä on aiemmin pidetty. Jotenkin huvittavaa tässä keskustelussa on se, miten monet miehet (!) pelkäävät nimenomaan sitä, että pojat (!) eivät saa enää olla poikia. Miehiinhän se suurin uhka kohdistuukin... Ylipäätään enemmistön huoli siitä, ettei enää saisi olla "tavis", tuntuu suurelta liioittelulta.

      Poista
    4. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

      Poista
  3. Tuolla koulumaailmassa olen kohdannut kaikenlaista. Tästä aiheesta olisi mielessä vaikka kokonainen kirja tarinoita. Omasta puolestani kohtelen jokaista yksilönä ja nimeltä jos mahdollista. En puhuttele pojiksi tai tytöiksi. Enkä ole kuullut opettajanhuoneissa poika/tyttöpuheita.
    Nykyisin ovat kaikki luokat sekaryhmiä myös käsitöissä ja teknisessä. Joulun jälkeen ryhmät vaihtavat. Ennen pojat olivat teknisessä ja tytöt käsitöissä. Kyllä siinäkin on tasapuolisuus kehittynyt eli ryhmät ovat nykyisin sekaryhmiä ja molemmat pääsevät kehittämään kykyjä kahdessa eri käsityöaineessa. Liikunnassa on tietysti omat pukuhuoneet molemmille. Kukaan ei peseytyisi ja vaihtaisi vaatteita sekaryhmäpukuhuoneessa.
    Pitkään on puhuttu mediassa siitä, että kirjat valitaan sen mukaan, että pojatkin olisivat kiinnostuneita. Kyllä ne valitaan ihan eri kriteereillä.
    Asiastahan pitäisi keskustella itse asianomaisten kanssa miten oppilaat kokevat onko koulumaailma tasa-arvoinen ja miten sitä pitäisi kehittää. Oppilaat ovat fiksuja ja älykkäitä. Kyllä nykyaikana tasa-arvon kehittäminen pitää lähteä alhaalta ylöspäin, koska aikuiset eivät itse ole siihen oppineet oman kouluhistoriansa aikana.
    Mielenkiintoinen aihe.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos pitkästä kommentistasi :) En minäkään omasta mielestäni jaottele esimerkiksi tekemisiä poikien mukaan - mutta silti huomaan pyytäväni, että "pojat olkaa hiljaa" (eli vedän joukkoon nekin, jotka ovat jo valmiiksi hiljaa) tai vaikkapa suosittelevani, että "tää vois kiinnostaa poikia", vaikka kirja passaisi varmaan enemmänkin "niille, joita kiinnostavat seikkailut ja mopot". Harmittaa havaita tällaisia käytösmalleja itsessä, vaikka muuten uskonkin siihen, että tasa-arvoistumistyötä on koulussa tehtävä. Hyvä, että sinun kokemusten mukaan vaikkapa kirjoja ei valita poikien mielenkiinnon perusteella (eikä tietysti tyttöjenkään). :)

      Olisi kyllä tosi kiinnostava käydä nyt oppilaiden kanssa keskustelua tästä aiheesta, harmi ihan, etten ole nyt töissä. Lapsilta ja nuorilta saisi varmasti sekä hyviä vinkkejä että opettavaisia kokemuksia.

      Poista
  4. Täällä nykyisessä asuinmaassani Ruotsissa näistä asioista on keskusteltu jo pitkään joten huokaisin vain "vihdoinkin" kun luin opetushallituksen ehdotuksesta. Vähän myöhemmin järkytyin kun luin persujen puheenjohtajan kirjoituksen aiheesta. Kirjoitus sinänsä todisti erinomaisesti miksi näitä ohjeistuksia tarvitaan... Sattumoisin olin sinä päivänä matkalla Kroatiassa ja kävelyllä kroatialaisen tuttavan kanssa. Hän esitteli perheellemme erästä leikkikentää ja selitti, että tuossa on hyvä kiipeilypaikka "pojille". En tulkannut tuota 7vee-tytöllemme joka rakastaa kiipeilemistä. En myöskään kommentoinut kroatialaistuttavan lausahdusta, mietin vain mielessäni että vielä pitkä matka tällä saralla...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Itse en tullut Soinin kommentteja lukeneeksi (ehkä hyvä niin), mutta tarpeeksi monta muuta postausta, kommenttia ja artikkelia kyllä. Tuntuu ihmeelliseltä, että moni tuntuu ajattelevan, että tasa-arvo on jokin staattinen, pysyvä tila, jossa ei enää voi edetä. Luulen, että moni näistä vastustajista ei hoksaa ajatella, että juuri tuollaiset mainitsemasi kaltaiset esimerkit ovat niitä tapoja, joilla sukupuolirooleja pidetään yllä. Loppujen lopuksi yksilöt pystyvät aika pienellä kielenkäytön muutoksella vaikuttamaan näihin asioihin.

      Poista