Haluan olla feministinen opettaja - mutta mitä se oikein tarkoittaa?

Jaana Saarinen, Hanna Ojala & Tarja Palmu (toim.): 

Eroja ja vaarallisia suhteita. 

Keskustelua feministisestä pedagogiikasta.

FERA 2014

263 s.

Mitä feministinen pedagogiikka on?

Feministinä pohdin usein, miten arvomaailmaní näkyy ja miten saan sen näkymään paremmin arjessani. Yksi elämänalue, johon olen koettanut arvomaailmani tuoda, on työ. Korkeakouluopettajana kohtaan eritaustaisia opiskelijoita mutta joudun toisaalta pohtimaan myös opetusinstituutiooni ja -asemaani liittyvää vallan tematiikkaa. Koska opetan paljon myös rodullistettuja opiskelijoita, minun pitäisi kyetä tiedostamaan oma valkoisuuteni ja sen vaikutus opettajuuteeni. 

Näistä syistä kiinnostuin tutkimaan, miten feminismin voi huomioida opetuksessa ja opettajan ammatissa. Feministinen pedagogiikka ei ollut minulle opiskeluajoiltani tuttu suuntaus (mistä miinus opettajankoulutuslaitokselle), mutta Eroja ja vaarallisia suhteita. Keskustelua feministisestä pedagogiikasta -artikkelikokoelma antaa lyhyen katsauksen siihen, millaisia teemoja feministinen pedagogi käsittelee. 

Tieteellisistä artikkeleista koostuva kokoelma pohtii tiedon rakentamiseen, luokkahuonekäytänteisiin ja opiskelijoiden identiteetteihin liittyviä asioita. Kokoelman alkupuolella pohditaan sitä, mitä feministinen pedagogiikka on. Lyhyesti sanottuna kyse on opettamisesta ja ohjaamisesta, joka pohjautuu feministiselle ymmärrykselle sukupuolesta, tiedon poliittisuudesta ja sukupuolittuneista käytänteistä (Saarinen, Ojala & Palmu: 17). Intersektionaalinen feminismi huomioi myös muut mahdolliset ryhmät, esimerkiksi rodun ja luokan, ja näin ollen feminististä pedogogiikaa kannattava opettaja joutuu pohtimaan myös niiden vaikutusta opetukseen ja oppimiseen. 

Kokoelman alkupuolella puhutaan käytänteistä, jotka ovat nuorelle opettajalle jo tuttuja: tietoa rakennetaan yhdessä, opettaja ei ole käytänteistä tyrannimaisesti määräävä itsevaltias, opiskelijoille tulee antaa mahdollisuus ilmaista omat ajatuksensa ja toisaalta rakentaa tietoa keskenään. Vertaisoppiminen ja dialoginen opetus kuuluvat luonnollisina osina omaan opetukseeni, vaikka käytänteitä voi tietenkin monipuolistaa. Kiinnostavimpia aiheita artikkelikokoelman alkupuolella ovat esimerkiksi se, miten yhteiskuntaluokka näyttäytyy yliopisto-opiskelijoiden opiskeluidentiteeteissä, ja se, miten huomioida se, että erilaiset äänet pääsevät kuuluviin. Näitä teemoja olisi voinut artikkeleissa vielä syventääkin: opettajana kaipaan konkreettisia ohjeita siihen, miten konflikteja voi ehkäistä. 

Seksuaalisuuden moninaisuuden huomioiminen 

Kokoelman kiinnostavin osa on viimeinen, kolmas osa, jossa käsitellään feminististä pedagogiikkaa osana opetuskokeiluja. Lukijana olisin toivonut enemmänkin artikkeleita, joissa jaetaan tietoa käytännön feministisestä pedagogiikasta - tieteellisten artikkelikokoelmin tapaan myös tässä teoksessa teoretisoidaan paljon. Teoreettiset osuudet ovat eittämättä kiinnostavia ja tarpeellisia mutta toisaalta feministisen pedagogiikan onnistuneet ja epäonnistuneet käytännöt avautuvat parhaiten, kun kuulee, miten muut opettajat ovat arkityössään toimineet. 

Yksi erityisen mielenkiintoinen artikkeli on Jukka Lehtosen kirjoittama Seksuaalinen moninaisuus, pedagoginen vuorovaikutus ja opettajan valinnat. Siinä Lehtonen tuo esille sen, miten hänen kurssillaan ollaan keskusteltu seksuaalisuudesta ja millaisia jännitteitä keskusteluilmapiiriin on liittynyt. Lehtosen mukaan jännitteitä ovat aiheuttaneet toisaalta se, että osa on selittänyt homoseksuaalisuuden vastustusta uskollaan, ja toisaalta se, että mediailmapiirin on koettu keskittyvän homoihin, jolloin heteroseksuaalisuutta joutuu häpeämään. Lehtonen kertoo, että hän on pyrkinyt sallimaan keskusteluissa kaikenlaiset mielipiteet ja että opettajien ja oiskelijoiden tulisi voida keskustella siitä, miten esimerkiksi seksistisiä, rasistisia tai heteronormatiivisia kantoja saa yleensä opetustilanteissa ilmaista ja miten niitä voisi ehkäistä.

Lehtonen analysoi hyvin sananvapauden ristiriitaa mutta ei ota tarpeeksi vahvasti kantaa siihen, että rasismi, seksismi ja heteronormatiivisuus eivät ole mielipiteitä vaan ideologioita, joilla valtaapitävät pönkittävät omaa asemaansa. Jotta turvallisia oppimisympäristöjä pystyttäisiin rakentamaan, pitäisi mielestäni olla itsestään selvää, ettei esimerkiksi rasistisia tai seksistisiä ilmauksia sallita ja että opettaja puuttuu niihin aina, kun niitä huomaa (ja jos ei huomaa, opettelee huomaamaan). Turvallista ilmapiiriä ei luoda sillä, että valtaapitävät saavat pitää kiinni jyrkistä kannoistaan vaan sillä, ettei sorrettujen tarvitse pelätä oman identiteettinsä puolesta. 

Lehtonen keskustelee artikkelissaan myös siitä, olisiko hänen opettajana pitänyt tuoda esiin oma ei-heteroseksuaalisuutensa, vaikka sille ei luontevaa tilaa kurssilla löytynyt. Eroja ja vaarallisia suhteita -kokoelmassa pohditaan pariinkin otteeseen sitä, että omalla ei-heteronormatiivisella identiteetillään opettaja voi helpottaa myös opiskelijoiden itseilmaisua ja identiteetin vapautta. Mielestäni on itsestäänselvää, ettei opettajan ole pakko tuoda identiteettiään esiin, mutta toisaalta koen, että asian kertominen voi toisinaan olla hyväksi. Eräs nuoruudenajan opettajani tiedettiin lesboksi, ja  monet seksuaali- ja sukupuolivähemmistöön kuuluvat opiskelijat tukeutuivatkin häneen. Samalla normalisoitiin seksuaalisuuden moninaisuutta, näimmehän opiskelijoina, että ihan tavalliset, tavallisissa ammateissa toimivat mukavat ihmiset voivat edustaa monenlaisia identiteettejä. Onkin kummallista, että Opettaja-lehdessä on julkaistu pääkirjoitus, jossa ei-heteroseksuaalisia opettajia kehotetaan salaamaan identiteettinsä yksityisasiaan vedoten (ks. Lehtosen artikkeli). 

Rodun huomioiminen luokkahuoneessa

Eroja ja vaarallisia suhteita -teoksen lukija jää pohtimaan sitä, miten rodullistetuille opiskelijoille taataan luokassa turvallinen opiskeluympäristö ja miten opettajana voi toisaalta purkaa omaa valkoisuutta ja toisaalta oppilaitoksen rasistisia tai vahingollisia käytänteitä. Helena Oikarinen-Jabai pohtii lyhyessä aritkkelissaan jälkikolonialistisia lähestymistapoja ja niiden haasteita, esimerkiksi sitä, miten valkoinen opettaja voi opettaa kolonisaatioon liittyviä aihepiirejä ja miten omaa valkoisen, etuoikeutetun henkilön identiteettiä pitäisi purkaa. Kysymykset jäävät kuitenkin vastausta vaille, sillä artikkelissa pohditaan nimenomaan sitä, miten vaikeita nämä kysymykset ovat. Se, ettei Eroja ja vaarallisia suhteita -teos käsittele rodullistamista ja sen huomioimista kovinkaan laajasti, osoittaa, miten tarpeen tutkimus valkoisesta opetuksesta Suomessa olisi. Ainakin itse kaipaan tietoa siitä, miten rikon valkoisuutta pönkittäviä käytänteitä omassa opetuksessani, jossa kohtaan jatkuvasti rodullistettuja opiskelijoita. 

Feministisellä opettajalla on paljon pohdittavaa

Feministisellä opettajalla riittää työsarkaa. Oman opetuksen jämähtäneitä, valtasuhteisiin kiinnittyviä käytänteitä on kyettävä arvioimaan uusiksi. On pohdittava, miten oma oppilaitos huomioi opiskelijoiden erilaiset identiteetit ja millaisia turvallisia opiskeluympäristöjä se tarjoaa vähemmistöihin kuuluville opiskelijoille. Eroja ja vaarallisia suhteita -artikkelikokoelman paras anti itselleni onkin se,