Luen Saara Turusen Hyeenan päiviä muutaman kuukauden ikäinen vauva sylissäni. Hän imee maitoa, minä olen tehnyt illalla työhakemusta. Pääsispä taas töihin, pääsispä opettamaan kirjoittamista, pääsispä olemaan taas muutakin kuin äiti!
Hyeenan päivissä erityisen raikkaalta tuntuu alkuasetelma, jossa päähenkilö ei ole ensin ollenkaan halunnut lasta mutta havahtunut sitten kuitenkin siihen, että haluaa. Tuntuu sittenkin tyhjältä ilman. Yhä edelleen lapsensaamiskysymys typistyy joko-tai-asetelmaan: joko sitä on halunnut olla äiti lapsesta saakka tai sitten ei ikinä. Miltä tuntuu alkaa haluta lasta vasta, kun on miltei liian myöhäistä? Miltä tuntuu haluta lasta, kun ei tiedä, haluaako lasta?
Päähenkilö elää eri maailmojen välissä. On ne ystävät, jotka ovat jo saaneet lapset ja ovat sitä mieltä, että lapset ovat parasta, mitä on. Sitten on ystäviä, jotka ovat valinneet lapsettomuuden ja kokevat päähenkilön lapsihaaveen petoksena. Et kai muutu niuhottajaksi, joku kysyy, ja päähenkilö miettii, miksi on niin kamalaa, jos alkaa puhua vauva-asioista.
Hyeenan päivissä äidiksi tulo vaatii lapsettomuushoitoja. Niitä päähenkilö saa sekä Suomessa että Espanjassa. Kieli rakentaa todellisuutta: Suomessa puhutaan lapsettomuudesta, lähestytään asiaa puutteen kautta, Espanjassa hoidetaan hedelmällisyyttä. Ovatko lapsettomuushoidot luonnollinen keino tulla äidiksi, romaanissa pohditaan - ja miksei olisi, miksei teknologiaa pitäisi hyödyntää juuri näin, miksi korkeimmalle asetetaan "luonnollinen", helposti ja itsestään syntyvä? Kiinnostavaa on sekin pohdinta, että vaikka raskaaksi tuleminen vaatii rankkoja hoitoja, on ajatus äitiydestä ahdistavaa välillä sittenkin, kun raskaus on jo pitkällä. Mitä jos teen virheen, mitä jos menetän oman elämäni, päähenkilö miettii, ja uskon, että niin on miettinyt suurin osa äideistä. Tätä ajatusta ei vain sovi tunnustaa: pitäähän olla kiitollinen suuresta lahjasta. Olen, mutta samalla äitiys vaatii niin paljon, että välillä mieleen putkahtaa vaikeita kysymyksiä.
Turunen analysoi sukupuoleen ja äitiyteen liittyviä normeja tarkasti. Onko äitiys kutsumus? Mitä tapahtuu työlle, kun tulee äidiksi? Kysymys on, kuten minäkertojakin toteaa, edelleen relevantti ja esikuvat taiteessakin turhan vähissä.
Hyeenan päivien minäkertoja on pohtivuudessaan ja epävarmuudessaan samastuttava. Hän on sisäistetyn misogynian kyllästämä, oppinut äitiydestä sen, minkä kaikki muutkin: että sen täytyy olla jotenkin vähempiarvoista, että se on epäkiinnostavaa erityisesti heille, jotka eivät ole äitejä.
Ennen äidiksi tuloa minäkin ajattelin, että äitiys muuttaa ihmistä ja varmaankin huonompaan suuntaan. Niin Hyeenan päivien minäkertojakin on kokenut. Sitten hän oivaltaa juuttuneensa samoihin misogynisiin asenteisiin, joita muissa inhoaa. "Jään miettimään, miksi äitiydessä tai siinä, minä sitä pidetään, on jotakin niin vastenmielistä, että siitä täytyy yrittää sanoutua irti", Turunen tiivistää eikä paremmin voisi sanoa. En ole löytänyt kysymykseen vastausta, mutta huomaan yhä edelleen korostavani, että olen kaikkea muuta(kin) kuin äiti. En miellä äitiyttä identiteetikseni, enkä halua tulla nähdyksi (yksinomaan) äitinä, niin merkityksellisiä kuin omat lapseni minulle ovatkin. Samalla tunnistan, että kyse onkin ehkä yhteiskunnallisista rakenteista, joiden uumeniin en haluaisi valua. Jos äitiyttä ei edelleen kuvattaisi niin intensiivisenä ja totaalisena, ehkä minäkin löytäisin äiti-sanasta itseni.
Mietin lukiessani, miten tärkeitä pienetkin yksityiskohdat ovat. Miten tärkeää kuvata raskaudenaikainen kokemus veren valumisesta. Miten paljon kertoo se, että sairaalan henkilökuntaan kuuluvaa kuvataan "epäystävälliseksi". Miten lohdullista, ja surullista, lukea kuvaus liian kiireisestä, uupuneiden kätilöiden sairaalasta, jossa potilaat halutaan kotiin eikä avun piiriin.
Henkilökohtaisella tasolla Hyeenan päivissä oli minulle tärkeää myös keskustelu siitä, millaista on olla äiti, kun omat lapsuudenkokemukset rakkaudesta ovat estyneitä. Vielä aikuisuudessa päähenkilön suhde äitiin on kylmä ja etäinen. Äiti huolehtii ja kontrolloi, ja kerta toisensa jälkeen päähenkilö huomaa tehneensä asioita siksi, että äiti halusi. Äidiksi kasvaminen tarkoittaa kuitenkin sitä, että on ryhdyttävä asettamaan rajoja sille, miten paljon valtaa omalla äidillä on.
Tuttuun tapaansa Turunen kommentoi teoksessaan myös taiteen tekemistä ja erityisesti ihmisten kiinnostusta autofiktiivisyyteen. "Toivon kai, että teokseni ymmärrettäisiin kirjallisuudeksi, sellaiseksi, joka on tehty muistakin syistä kuin siksi, että voisin kertoa oman elämäni asioita", minäkertoja toteaa.
Mietin lukiessani usein, millaisen vastaanoton Hyeenan päivät saa. Joko Hesari on myötämielinen sille, että fiktiivisen henkilön äitipohdinnat eivät ole trendikästä tai valittavaa, ja vieläkö vastaanotto kärjistyy pohtimaan sitä, saako päähenkilö lapsen vai eikö saa, kumpi tekee tarinasta uskottavamman? Hirveää, että tätä joutuu edes miettimään, mutta toisaalta tuntuu, että juuri siitä Hyeenan päivissä on kyse - kuka saa kertoa vanhemmuudesta, kenen vanhemmuustarina on uskottava ja kiinnostava? Jään odottamaan Kulttuuricocktail Kirjat -sarjan jaksoa, jossa Turunen keskustelee Harry Salmenniemen kanssa - jälkimmäisen autofiktiivinen vanhemmuusromaanihan on saanut kiitosta, ja rohkenen epäillä, näyttäytyykö miesten kirjoittama koskaan pelkkänä "isikirjallisuutena".
Kommentit
Lähetä kommentti