torstai 6. elokuuta 2015

Richard Ford: Roihu


Richard Ford: Roihu
Tammi 1991 (1990), Keltainen kirjasto
Suom. Sirkka Suomi
200 s.
Pisteitä: 4/5
Tunnelma: Jaaha. Ilmassa ei ole suuria tunteita.

-          Oliko se sinusta hauskaa? äiti kysyi.
-          Ei, minä sanoin,  – se oli pelottavaa. Ja minua oli totisesti pelottanut tulen roihutessa joka puolella ympärilläni.
-          Sehän on vain joukko pieniä tulia jotka aina silloin tällöin yhtyvät suuremmaksi paloksi. Älä suotta pelkää, äiti sanoi. – Minusta sinun oli hyvä nähdä mikä sinun isästäsi on niin lumoavaa. Ymmärrätkö sinä sitä?
-          En, minä sanoin ja ajattelin, että isä oli varmaan hämmästynyt nähdessään minkälainen metsäpalo todella oli ja että hän saattaisi haluta takaisin kotiin.
-          En minäkään, äiti sanoi. – Minusta siitä ei ole mitään syytä innostua.
Vuorilla roihuaa tulipalo, joka ei ota sammuakseen. Toiset haluavat sammuttaa, toiset eivät. Palo tarttuu yhteen perheeseenkin.

Kriisi: Kaikkialla roihuaa. Tulipalo leviää väistämättä. Yhden perheen elämä on kriisissä. Isä haluaa sammuttaa palon, äiti ei sammuttamista kaipaa. Elämään kuuluu joukko pieniä tulia, kirjoittaa Ford. Kun ne yhtyvät, kriisi puhkeaa, tulta ei saa sammumaan. Ihastuin Fordin vähäeleiseen, suurista tunteista piittaamattomaan romaaniin ja sen symboliikkaan. Ihastuin kertojavalintaan ja -tyyliin, siihen, miten kulmikkaalta ja tunteettomalta kaikki vaikutti.

Tunteettomuus: Ford ei mässäile tunteilla, ja siitä minä pidän. Roihussa roihutaan, mutta suurta numeroa suurista tapahtumista ja ajatuksista ei tehdä. Kiinnostavinta tässä romaanissa olikin miettiä, mitä kukakin tuntee - ja miksi tunteista ei juurikaan puhuta. Miksi perhekriisi näyttäytyy vain ympäristön kriisinä, metsäpalona, sammuvina ja sammumattomina paloina?

Hahmot: Roihun henkilöhahmoista on vaikea pitää. He ovat vaikeasti tavoitettavissa, esiintyvät tunnekylminä ja tekevät jopa moraalittomia (joskin elämään kuuluvia) ratkaisuja. Erityisesti inhosin perheen äitiä: hänet esitettiin jollakin tavalla kylmäkiskoisena, lapsestaan etääntyneenä, vain itseään ja rakkaussuhdettaan ajattelevana. Kertoja Joe oli hyvin kummallinen, omituinen tapaus: hän ei vaikuttanut 16-vuotiaalta. Muutama bloggaaja, esimerkiksi Suketus ja @Susar, ovat pitäneet Joeta naiivina ja hidasälyisenä, kykenemättömänä havaitsemaan totuutta. Minulle Joe oli ennen kaikkea liian vakava: samalla sävyllä tarinan olisi voinut kertoa paljon, paljon vanhempikin henkilö. Joe tarkkailee vanhempiaan, tekee havaintoja mutta ei pysty ymmärtämään niiden merkitystä. Tapahtumat luetellaan asioina, juonikaavana: mitä ensin tapahtuu, mitä sitten. Tunteita ei paljon näy, Joen muu elämä kuittaantuu sillä, ettei hänellä ole ystäviä. Miksi ei ole? Millainen hän on muualla kuin kotonaan? Tässä vastuu jää lukijalle, ja oikeastaan pidin tässä romaanissa siitä, ettei sen tapahtuneet pyörineet 16-vuotiaiden maailmassa. Joe asettuu romaanissa hyvin erilaiseen asemaan kuin monet muut nuoret päähenkilöt, ja toisaalta hän on niin tyypillinen: uppoutuu seuraamaan perhettään, tekee havaintoja, elää arkeaan ja kohtaa todellisuuden.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti