keskiviikko 5. elokuuta 2015

Andreï Makine: Vera


Andrei Makine: Vera
WSOY 2005 (2004)
Suom.Annikki Suni
179 s.
Pisteitä: 4/5
Tunnelma: Hrrr. Koleaa. 
"Sieltä venäläisen pohjolan perukoilta minä olin kuvitellut löytäväni oikein neuvostoaikojen tiivistelmän, tuon messiaanisen ja samalla pysähtyneen aikakauden karikatyyrin. Mutta aika ollut lainkaan läsnä kylissä, jotka näyttivät sinnittelevän valtiomuodon katoamisen ja suurvallan tuhoutumisenkin jälkeen. Minä kuljin jonkinlaisen futuristisen näyn tunnelmassa. Historian jäljet olivat häipyneet."

Tarina miehestä, joka saapuu hylättyyn, kuoleman kielissä olevaan kylään, ja tarina siitä, miten hänelle näyttäytyy nainen, joka on odottanut rakkauttaan 30 vuotta.
 
Vakuuttuminen: On ihanaa rakastua kirjaan, josta ei olettanut pitävänsä. Olen eksynyt kirjastossa usein Makinen kirjojen kohdalle, mutta kertaakaan en ollut aiemmin niihin tarttunut. Jokin pidätteli. Nyt lainasin - ja ooh. Hyvin nopeasti sain selville, että Makine kirjoittaa tyylillä, josta pidän. Kylmä, karu maisema tuo mieleen Maarit Verrosen ja sopii minun lukumakuuni. Verassa on sekä tarinaltaan että tyyliltään sellaista eleettömyyttä, johon helposti takerrun ja josta en tahdo päästää irti. Tämä ei jää viimeiseksi lukemakseni Makineksi.

Koleus: Makinen romaani hyytää. Suomi ei ole ainoa maa, jossa on kylmää ja koleaa - Vera todistaa neuvostoajan Venäjää ja sen romahdusta. Romaanissa ehkä kiinnostavinta onkin sen miljöö: Mirjone, tuo hylätty, kuollut, rapistunut kylä, jossa kukaan ei tahtoisi asua. Vain karkotetut, vanhat, yksinäiset asuvat siellä, odottavat. Siinä missä fyysinen ympäristö, niin myös kulttuuri ja tapaperinteet kuolevat. Perheiden kohtalot ovat synkkiä, niin synkkiä, ettei niistä voi edes kirjoittaa satiiria. Niille ei voi nauraa. Vakavan hiljaisella tyylillä Makine piirtää kuvan hylätystä kylästä, sen hylätyistä asukkaista.

Odottaminen: Vera on romaanin keskiössä. Makine kirjoittaa rakkauden odottamisesta, itsepäisyydestä, elämän hylkäämisestä ja siinä pysymisestä. Pidin tässä tarinassa erityisesti siitä, että kertojana on nuori mies. Veran elämää tarkkaillaan ulkopuolelta, miehen tunteista ja ajatuksista käsin. Vera itse näyttäytyy väsyneenä, kummallisena, kylmänä hahmona. Tunteiden paloa Makinen romaani ei ole, vaikkakin teksti ajoittain heittäytyy rivoksi, jopa irstaaksi. Veran kerronta on onnistunutta ja tyyliteltyä, pidin siitä.

Yhteiskunta: Ihan kaikesta en kuitenkaan pitänyt. Sellaiset yhteiskunnalliset osuudet, jotka tuntuivat vaativan tietoa neuvostoajasta, Neuvostoliiton politiikasta, eivät auenneet minulle. En päässyt mukaan taitelija- ja tutkijapiirien älymystöön, heidän ajatusmaailmaansa. Oli helpointa seurata Veran kuvauksia, elämää kylmässä, koleassa kylässä. Kirjan muut suunnat tuntuivat hieman etäisiltä, mikä ei kuitenkaan häirinnyt nautinnollista lukukokemusta.

Vera on kohdattu esimerkiksi seuraavissa blogeissa: Kirjan pauloissa, Satun luetut ja Kirjanurkkaus.

4 kommenttia:

  1. Minäkin pidin Verasta, Makinen tapa kirjoittaa on hieno. Hassua, nyt lähes vuotta myöhemmin en oikein muista koleutta ja kylmyyttä ollenkaan, mutta Vienan kylissä varmaan oli kylmä. Näin muisti valikoi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Makine kirjoittaa hienosti! Tuo on kyllä jännä, mitä kirjasta muistaa myöhemmin: joskus katoavat hienoudet, joskus huonoudet, joskus mieleen jää yksittäinen kohtaus. Toisaalta samaa kirjaa ja koleutta voi lukea ja tulkita monella tavalla, ja se kai hienointa onkin 😊

      Poista
  2. Makinelta olen lukenut Ranskalaisen testamentin, johon rakastuin kovin ja jäin koukkuun sen tunnelmaan. Olenkin miettinyt mitä häneltä uskallan lukea seuraavana. Tämä kuulostaa ihan mielenkiintoiselta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vera oli kyllä mielenkiintoinen, suosittelen! Samat fiilikset täällä, kuten aina hyvän kirjan luettuaan: mitähän sitä uskaltaisi seuraavaksi lukea, etteivät hyvät kokemukset kirjailijasta vain katoaisi...Pistänpä mieleen tuon Ranskalaisen testamentin.

      Poista