lauantai 30. kesäkuuta 2018

Huumori on vaikea laji (eli Anna Rimpelän Pitkään meni ihan hyvin)

Tiedättekö ne deitti-ilmoitukset, joissa toiselta kaivataan hyvää huumorintajua? Ne ilmoitukset, jotka ehkä olettavat, että hyvä huumorintaju on sellaisella tyypillä, joka ymmärtää minun vitsini. Ilmoitukset, joissa oletetaan, että jos ei naura huonolle vitsille tai jos kritisoi loukkaavaa vitsiä, on tiukkapipoinen feministihuora. 

Anna Rimpelän Pitkään meni ihan hyvin -romaani osoittaa jälleen kerran, miten vaikea laji huumori on ja miten vaikea feministinä on suhtautua "vitseihin", joita yhteiskunnassamme on pidetty hyvänä komiikkana kyseenalaistamatta koskaan, millaisiin stereotypioihin niiden huumori perustuu. Humoristisena markkinoitu ja sellaiselta vaikuttava Pitkään meni ihan hyvin saattaa ehkä alkaa hauskasti, mutta mitä pidemmälle Rimpelän esikoisteos etenee, sitä vähemmän minua hymyilyttää.  Oikeastaan kuuntelin äänikirjaa kulmakarvat kurtussa ja epäuskoinen ilme kasvoillani, kunnes sitten kolmen tunnin kuuntelun jälkeen päätin, ettät minulle riitti. Teoksen puoleenväliin mennessä kuulin tarpeeksi. Minuun tämän kirjan huumori ei purrut. Minä en pitänyt tämän kirjan huumoria huumoria. Vitsit ja liioittelut eivät olleet sellaisia, joista olisin tullut hyvälle tuulelle, ja tässä postauksessa kerron, miksi Pitkään meni ihan hyvin ei piristänyt minua. 

Rimpelän teoksen alkuasetelma on seuraavanlainen: on Aino, vanhus, joka haluaa totuttautua kohtaamaan kuoleman ja ostaa siksi itselleen lähtöään tekevän marsun. Ainon naapuriin muuttaa Seppo, vaimonsa kuolemaa sureva omalaatuinen herrasmies. Molemmat päähenkilöt saavat teoksessa vuorotellen äänen, mutta Ainon elämässä tuntuu tapahtuvan enemmän. Tämä nimittäin luulee kutsuneensa kotiinsa senegalilaisen miehen, ja, ennakkoluuloinen vanhus kun on, luulee joutuvansa tämän kanssa naimisiin ja synnyttämään tälle lapsia tavalla tai toisella. Ainon osuuksien jännitys rakentuukin niille kohelluksille, joita syntyy, kun Aino yrittää valmistautua "mustan miehen" saapumiseen. 

Rimpelän huumorissa on monenlaisia ongelmakohtia, mutta keskeisin niistä on rasismi. Lähden purkamaan sitä koko juonirakenteen kautta: en nimittäin ymmärrä, miksi Ainon elämän käännekohdaksi on valittu höpertyminen ja usko siihen, että senegalilainen mies saapuu hänen luoksensa. Jos romaanin tarkoituksena on saattaa Aino ja Seppo yhteen, mitä merkitystä senegalilaisella, tummaihoiseksi oletetulla miehellä on? Juonivalinta näyttäytyy lähinnä valkoisen ylivallan pönkittämiseltä: Aino on haksahtaa - tai joutua - vieraaseen, eksoottiseen, kummalliseen, mutta löytääkin rauhan turvallisesta, perinteisestä, suomalaisesta valkoisesta miehestä. And they lived happily ever after. 

Rimpelän valinta ottaa mukaan juonenkäänne, joka pakottaa käsittelemään ennakkoluuloja, stereotypioita ja vierasta kulttuuria valkoisesta näkökulmasta, johtaa huumoriin, joka ei naurata intersektionaalista feministiä (eli kaikkia niitä, jotka uskovat tasa-arvoon ja siihen, että rotu on yksi niistä seikoista, joka vaikuttaa ihmisen elämään). Kritiikittömminkin lukija huomannee ne sanat, joilla senegalilaiseen mieheen viitataan. Tämä on "musta mies", joka on Suomessa varsin loukkaava ilmaus. Toisaalta Aino saa päähänsä, että mies väistämättä on "Heimopäällikkö", mikä taas antaa olettaa, että "Afrikassa" - siis tässä tapauksessa Senegalissa" - eletään vain heimoissa, että "afrikkalainen kulttuuri" on jotakin sivistymätöntä ja että senegalilainen mies on tietysti klaaninsa johtaja. 

Rimpelä ei onnistu kyseenalaistamaan niitä ennakkoluuloja, joita Aino pohtii odottaessaan miehen tuloa. Eräässä iltamassa Aino muun muassa kysyy, mitä kokemuksia muilla on afrikkalaisten miesten koosta - ja viittaa siis olettamukseen siitä, että kaikilla afrikkalaisilla miehillä on valtava penis, joka aiheuttaa ongelmia varsinkin vanhemman naisen kanssa sekstatessa. Ei näin. Ei todellakaan näin. 

Rehellisesti sanoen en voi ymmärtää, miten tällaista loukkaavaa "huumoria" on julkaistu Suomessa vuonna 2018. Loukkaavasta huumorista ja rasismista on kuitenkin puhuttu jonkin verran. Tavallaan en kuitenkaan ole yllättynyt - kun kirjailijat ja kustantajat ovat lähes yksinomaan valkoisia, kirjan julkaisuprosessin aikana ei kiinnitetä tarpeeksi (jos lainkaan) huomiota siihen, millaisia stereotypioita kirja välittää. Liioitteleville, epätodenmukaisille ja rasistisille jutuille ei ole sopivaa nauraa, eikä niistä ole mielestäni sopivaa kirjoittaa siihen tyyliin kuin Rimpelä on kirjoittanut. Jos siis kaipaa kesään kepeää, aidosti hauskuuttavaa kirjaa, kannattaa tarttua johonkin muuhun teokseen. Rimpelällä on hetkensä, mutta loukkaavat, stereotypioita toisintavat kohtaukset eivät pelasta teosta. Jätän tällaiset teokset suosiolla kesken, koska ne eivät saa minua nauttimaan. 

2 kommenttia:

  1. Huumori on kieltämättä vaikeaa. Usein se sortuu juurikin siihen helpoimpaan vaihtoehtoon, joka on aina jollain tapaa stereotypioille naureskelua. Se saattaa olla ok, jos naureskelu tapahtuu niin sanotusti "ylöspäin", mutta jos huumorin kohteena on valmiiksi esimerkiksi vähemmistöön tai muuten vähemmän etuoikeutettuun joukkoon kohdistettua, on se lähinnä kiusaannuttavaa ja niin monella tapaa väärin. Ehkä sitä sitten saa jonkinlaisen tosikon leiman, mutta toisaalta olen mielummin tiedostava kuin "huumorintajuinen", jos jälkimmäinen tarkoittaa toisille ihmisille nauramista, ei nauramista heidän kanssaan. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Laura! Just tätä huumoriin liittyvää valtaa yritin pukea sanoiksi mutta en ihan osannut. Olen täysin samaa mieltä - mieluummin tosikko kuin toisia loukkaava ihminen. Toki huumorinkin osalta joutuu vähitellen oppimaan, mikä kaikki voi olla loukkaavaa ja missä tilanteissa on sopiva vitsailla ja missä ei.

      Poista