maanantai 18. kesäkuuta 2018

Rasismia ja stereotypioita 2000-luvun lastenkirjassa

Anneli Kanto: Tulikärpäset. Futistyttö 1
Karisto 2009
176 s.
Pisteitä: 1/5

Meneillään olevan jalkapallon MM-turnauksen kunniaksi innostuin haalimaan kirjastosta pinon jalkapalloaiheisia nuortenkirjoja. Luin niitä aikanaan, kun ala- ja yläkoulun taitteessa harrastin jalkapalloa viisi vuotta, ja ajattelin, että nyt olisi sopiva palata futistunnelmiin. Vaikka kirjastosta tarttui mukaan muutama tuttu kirja, aloitin urheilu-urakkani uudella tuttavuudella, onhan Anneli Kannon Tulikärpäset-kirjan päähenkilö tyttö. Jalkapalloharrastus kiinnostaa tyttöjäkin, ja tuntuu teennäiseltä, että tytöille suunnatut harrastusaiheiset kirjat käsittelevät useimmiten tanssia tai taitoluistelua. 

Tulikärpäsistä ei kuitenkana muodostunut iloista yllätystä vaan täysfloppi. Sanon suoraan: tämä oli huonoin tänä vuonna lukemani kirja. Vaikka Anneli Kantoa arvostetaan kirjailijana, tämä varhaisnuorille suunnattu kirja ei ole 2000-luvulta, vaikka onkin julkaistu 2009. Tulikärpäset on rasistinen, ja se pitää yllä vanhoja stereotypioita. 

Romaanin juoni on yksinkertainen. Oona, päähenkilö, kirjoittaa päiväkirjaa elämästään: ihmissuhteistaan ja vähän myös jalkapalloharrastuksestaan. Oonasta tekee erilaisen päähenkilön se, että hänet on adoptoitu Kiinasta - rodullistetussa päähenkilössä olisi ollut potentiaalia kuvata vähän erilaista nuoruutta, mutta tämä ei missään nimessä toteutunut. On valitettavaa, että valkoinen suomalainen kirjailija on katsonut oikeudekseen kuvata rodullistetun suomalaisen lapsen tarinaa ja tehdä siitä stereotyyppinen, adoptiolasta toiseuttava tarina. 

Romaanin alkupuolella Oona ja tämän äiti käyvät keskustelua ihonväristä ja rodusta. Oona ei pysty hyväksymään ulkonäköään, sillä häntä kiusataan siitä koulussa. Niinpä hän käyttää, Kannon valitsemana ja kirjoittamana ilmauksena, n-sanaa kuvatakseen omaa väriään. Minusta on anteeksiantamatonta, että 2000-luvulla julkaistussa lastenkirjassa voidaan käyttää n-sanaa, eikä Oonan äiti edes kiinnitä siihen mitään huomiota. Sanan merkityksestä ja negatiivisista assosisaatioista ei romaanissa kirjoiteta. Sana toistetaan toisenkin kerran, kun luokkatoverit haukkuvat Oonaa. Kanto ei ole selvästikään ymmärtänyt, ettei hän voi valkoisena ihmisenä käyttää tuota sanaa, ei edes silloin, kun sana on ikään kuin rodullistetun itsensä käyttämä tai kiusaajien tölväisemä loukkaus. N-sanaa ei käytetä. Sitä ei käytetä lastenkirjoissa, eikä sitä käytetä missään muuallakaan. 

Ihonvärikeskusteluun liittyy toinenkin omituinen piirre. Kun Oona murehtii, että hän näyttää kiinalaiselta, äiti hymähtää, että niin hän näyttääkin, aasialaiselta, söpöltä sellaiselta. Ei puhettakaan siitä, että äiti kasvattaisi lastaan hyväksymään sen, että suomalaiset voivat näyttää monenlaisilta - että ihonväri ei määritä kansallisuutta. 

Rotuun ja kansallisuuteen liittyvät stereotypiat toistuvat teoksessa jatkuvasti. Kanto toistaa jatkuvasti termiä vinosilmä, jolla Oonaa kiusataan. Oonan kiinalainen tausta typistyykin joko vinoiksi tai mantelinmuotoisiksi silmiksi, tummiksi hiuksiksi ja erilaiseksi ihonväriksi. Näistä on tietysti tärkeä puhua, jos puhutaan siitä, millaisia ongelmia rodullistettu lapsi elämässään kohtaa. On kuitenkin väärin, että valkoinen kirjailija esittää lapsen etnisen taustan pelkästään stereotypioina. 

Muita stereotypioita, joita Tulikärpäset toistaa ja uusintaa, ovat esimerkiksi se, että Oona perheineen päätyy juhlimaan kevätlukukauden päättymistä kiinalaiseen ravintolaan (huoh). Siellä he maistelevat eksoottisia ruokia, ja Oonan lempiruuaksi paljastuu valkoinen kiinalainen riisi! Oona kiinnittää myös huomioita paikan työntekijänaisiin, jotka ovat niin pieniä, että Oona iloitsee, koska uskoo kasvavansa heitä isommiksi (Oona itsekin on pieni). Kiinalaisista koriste-esineistä esillä ovat tietysti esim. lohikäärmeet, ja Oonan perheessä tykätään myös kiinalaisista horoskooppimerkeistä. 

Tulikärpäset ei sorru typistämään ainoastaan kiinalaista kulttuuria vaan se luo varsin kapean kuvan siitä, millaista on elää adoptoituna lapsena. Oona pohtii kyllä jonkin verran taustaansa ja on teini-iän kynnyksellä vihainen siitä, että hänen äitinsä (ja isänsä) ovat jättäneet hänet. Suurin ongelma on kuitenkin siinä, miten Kanto lähestyy Oonan kieltä. Romaanissa kerrotaan, että Oona on saapunut Suomeen 2,5-vuotiaana. Näin S2-opettajan näkökulmasta Oona on Suomeen saapuessaan niin pieni, että hän oppii suomen käytännössä äidinkielenään. Tulikärpäsissä näin ei kuitenkaan tunnu olevan: Oona ei esimerkiksi tiedä, mitä sana pappi tarkoittaa, vaikka on opiskellut koko ikänsä suomalaisessa koulussa. Koulun terveystiedon tunnilla hän luulee, että puhutaan kuukausista vaikka puhutaan kuukautisista, ja hän ensimmäisiä menkkojaan kuvaillaan näin: 
      -        Onks tää tullu mun pimpistä? Onks se syöpä tarttunut nyt muhun?
-        Ne on kuukautiset, äiti sanoi.
-        Eikä oo! Mä oon vasta ykstoista! Mä en halua mitään kuukauseja!
Meinasin ruveta itkemään. Epäonnen kuukausi! Naisten kuukauset! Yök! En halua olla nainen.
-        Kuukautiset, ei kuukauset, äiti sanoi.
Kanto siis kuvaa suomalaista, Suomessa koko elämänsä elänyttä ja suomalaisen koulun käynyttä lasta puolikieliseksi, suomea toisena kielenä puhuvaksi ulkomaalaiseksi. Hänen äitinsä nimetään feministiksi, mutta tämä on kuitenkin sitä mieltä, että tukiopetustunnit eivät auta Oonan kielivaikeuksiin vaan että on vain annettava ajan kulua. Kannolla ei tunnu olevan lainkaan käsitystä lapsen kielenoppimisesta, äidinkielen ja toisen kielen oppimisesta saati kielenopettamisesta. On kauhistuttavaa, että lastenkirjallisuus esittää adotoidut lapset ulkomaalaisina, kielitaidottomina ja jopa tyhminä lapsina. 

Mikään onnistunut asia ei onnistu pelastamaan Kannon lastenkirjaa yhdeltä tähdeltä ja täystyrmäykseltä. Vaikka toisinaan Kanto kuvaa osuvasti lapsen ajatuksia ja nuoruuteen siirtymistä, ovat edellä mainitut seikat niin raskaita, ettei niitä voi ohittaa. Lisäksi teoksessa puhutaan kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä silloin, kun siitä ei missään nimessä pitäisi puhua, eikä Oonan anneta itkeä esimerkiksi silloin, kun pelisuoritus on epäonnistunut. Tulikärpäset on kaikin puolin kamala kirja. Oman lapseni en haluaisi lukevan tätä kirjaa itsenäisesti ilman, että teoksen ongelmakohdista käydään keskustelua - vaarana on, että kliseiset, rasistiset stereotypiat jäävät nuorten puheisiin kyseenalaistamattomina totuuksina. :(

Osallistun teoksella kuitenkin kirjankansibingoon.

5 kommenttia:

  1. Hyvä kirjoitus ja kannanotto. Olen adoptoidun lapsen mummi ja saanut kuulla jo kaikenlaista. Viimeksi jätin Enni Mustosen uusimman eli Ruokarouvan tyttären lukematta juuri tuon n-sanan käytön vuoksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei ole totta, siinäkin! 😑 En usko, että aikakautensa "autenttisuutta" tarvitsee lisätä yhdellä loukkaavalla nimityksellä. Siinä mukana kulkee kuitenkin koko sen käsitteen historia ja taakka ja valtasuhteet. Ikävää, että noinkin suositussa kirjassa ei ole asiaa huomioitu paremmin.

      Poista
  2. Nyt on korjattava, se oli Mustosen Taiteilijan rouva missä tämä n-sana oli.

    VastaaPoista
  3. Huh, hyvä kun kirjoitit tästä. En ole itse sarjaa lukenut, mutta lastenkirjastotyötä tekevänä todellakin hyvä tietää, ettei tätä vinkkaa kenellekään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, olin itsekin vähän järkyttynyt, että lastenkirjassa oli tällaista sisältöä. Ei hyvä.

      Poista