Mika Wickström: Meidän jengin Zlatan
WSOY 2016
200 s.
Pisteitä: 3/5
|
MM-kisojen kunniaksi raahasin kirjastosta läjäpäin futiskirjallisuutta - halusin perehtyä siihen, miten nuortenkirjoissa kuvaillaan jalkapalloharrastusta ja pelaamista. Kuten viime postauksessa tulikin mainittua, Anneli Kannon Tulikärpäset on yksi mauttomimmista, loukkaavimmista ja rasistisimmista lastenkirjoista, joita olen koskaan lukenut. Mika Wickströmin romaanistakin voi feministi poimia jotakin kritisoitavaa, mutta kokonaisilme Meidän jengin Zlatanissa on parempi kuin "tytöille suunnatussa" Tulikärpäsissä.
Vuonna 2016 ilmestynyt Meidän jengin Zlatan on nuorille, erityisesti pojille, suunnattu romaani, jossa keskustellaan jalkapallosta, ystävyydestä ja perhesuhteista. Teos aloittaa sarjan, jonka jatko-osa ilmestyi viime vuonna. Avausosassa seurataan Arsan ja Karrin ystävyyttä: Arsa pelaa huonommassa futisjoukkueessa, kun taas Karri on, lahjakkaampana, siirtynyt parempaan joukkueeseen. Karrin perheongelmat - isän alkoholismi, perheväkivalta - tuottavat pojalle kuitenkin hankaluuksia, ja Arsan tuki on hänelle tärkeää. Kun Arsan joukkue alkaa rakoilla, poikien ja heidän vanhempiensa yhteisö pohtii uuden joukkueen rakentamista.
Erityisesti pojille suunnatun kirjallisuuden tapaan Meidän jengin Zlatan rakentaa varsin maskuliinisen maailman. Teoksen keskiössä ovat nimenomaan poikien jalkapallojoukkueet, ja vaikka pelaajat ja hahmot ovat erilaisia persoonia - Arsa on rauhallinen, Karri äkkipikainen - nuortenmiesten mieskuva ei kuitenkaan rakennu mahdottoman monipuoliseksi. Naiset mainitaan lähinnä ohimennen - äiti kattaa pöytää, Karriin ihastunut Arsan pikkusisko palvelee vierasta ruokapöydässä, ja Karrin äiti päätyy kokouksen sihteeriksi. Mieskeskeinen romaani tarjoaa ehkä samastumiskohteita lukeville pojille mutta ei rakenna realistista kuvaa maailmasta. Naisia tarvitaan muuallekin kuin joukkueen huoltotiimiin ja proteiiniaterioiden väsääjiksi.
Tulikärpästen tapaan myös Wickströmin romaanissa on ripaus monikulttuurisuutta: Arsan isä on alunperin kotoisin Iranista. Olen iloinen siitä, ettei Arsan etnistä taustaa kuvattu kovinkaan paljon - poika hahmottuu pikemminkin lojaalina ystävänä ja vakaana puolustajana kuin monikulttuurisesta perheestä tulevana. Hyvä niin. Kirjan Zlatan-viittausta jäin pohtimaan: on selvää, että lahjakasta Karria verrataan Zlataniin. Onko maahanmuuttajataustaiseen futaajaan vertaaminen kulttuurista omimista? Verrataanko tummaihoisia pelaajia koskaan vaaleaihoisiin pelajiin? Zlatan on nimessä kuitenkin houkutteleva, lukemaan innostava viittaus, ja täytyy mainita, että myös Arsenal-fanit voivat ilahtua Wickströmin romaanista.
Vaikka Wickströmin romaani esittääkin varsin perinteisen maskuliinisen maailman, on teoksessa paljon ansioita. Ystävyyttä kuvataan hyvin, ja Arsan ja Karrin välit tuntuvat todella lämpimiltä - jopa niin lämpimiltä, että oikeastaan olisin toivonut heidän päätyvän yhteen! Urheilun ja homouden yhdistäviä tarinoita nimittäin tarvittaisiin! Myös Wickströmin kerronta dialogeineen on vahvaa, ja jalkapallo-osuuksista huomaa, että Wickström on pelannut muun muassa kirjailijoiden jalkapallojoukkue FC Kynässä. Kirja täyttää pääosin odotukseni ja jättää vähän odottamaan seuraavaa osaakin. Erityiset kiitokset siitä, että tässä kirjassa oikeasti kuvataan jalkapalloharrastusta: urheilukohtaukset ovat tärkeä osa kirjaa erityisesti teoksen loppuosassa.
Onpas hieno! :)
VastaaPoista