lauantai 9. helmikuuta 2019

#runo19: Miia Toivion Pysty hiljaisuus

Miia Toivio: Pysty hiljaisuus
Teos 2013
67 s.
Pisteitä: 4/5
Omaa ehdottomuuttani olen vannonut, että proosarunojen lukijaa minusta ei tule. En ole osannut tarttua rytmiin, joka ei piile säkeissä vaan säkeiden välissä, tavuviivaan katkeavissa lauseissa, symboleita puuskuttavissa virkkeissä. Miia Toivion Pysty hiljaisuus teki kuitenkin minulle sen - löysin proosarunoja, joista pidän. 

Pysty hiljaisuus rakentuu viidestä osastosta, jonka runot linkittyvät toisiinsa. Kokoelmassa käsitellään sydänsuruja, sitä, miten äsken toinen oli vielä siinä mutta ei ole enää. 
Haavat ottavat tuulen ensimmäisenä vastaan, hän sanoi,
kun yritin pitää hänet paikoillaan ja asettua itse siten, 
että varjomme olisivat kohdanneet. Että harhaileva
katse olisi luullut meitä yhdeksi ja samaksi. Hän sanoi,
hän kirjoitti, en tiedä kumpi olisi parempi, 
hän päästi kieleltään jotain mikä keinahteli ja hänen 
kätensä tarttui siihen nopeasti puristaen sen päätä
sormiensa väliin. Näin oli parempi. Hän tiesi mitä teki. 

Toivion runoissa on läsnä samaan aikaan sekä hellyys että haavoittuvuus: 
Ja minä ajattelen hellyyttä, olen ajatellut hellyyttä
jo alusta lähtien. Se oli ainut minkä tiesin ja kerroin
hänelle, että mitään yhtäkkistä ei ole, ovet avataan
sepposen selälleen ja tulevaisuus hapuilee sisään.
Toivion proosarunoissa toistuvat tietyt kielelliset keinot. Sanasto on lähellä luontoa muttei kuitenkaan klassisella suomalaisella tavalla, siis niin, että kaikki on koivujen havinaa ja ruohikon liikkeitä. Pikemminkin kyse on teemasanoista, jotka tuovat esiin jonkun aspektin luonnosta: Toivio kirjoittaa hedelmistä, leikkii haavan ja haavan homonymialla, tuulista, kaloista, avaruudesta. Toistoa Toivio käyttää sekä sanaston että lause- ja virkerakenteiden tasolla ja tehostaa siten sanomaansa. 

Ketkä ovat teidän proosarunosuosikkejanne? 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti