Siirry pääsisältöön

Davis Diop: At night all blood is black

David Diop: At night all blood is black
Englanniksi kääntänyt Anna Moschovakis
145 s.
Farraur, Straus & Giroux 2020


Mikä on paras lukemasi sotaa, sota-aikaa tai sodan aiheuttamia traumoja käsittelevä kirja?


TW: rasismi, väkivalta, seksuaaliset metaforat


En yleensä lue sota-aiheisia teoksia, mutta David Diopin teos At night all blood is black kiinnosti. Hyvä lukukokemus se olikin: raaka mutta herkkä, ja varsinkin alku kuvasi sotaa muuten kuin toiminnallisena ryskeenä.


Diop käsittelee romaanissaan sodan ja rasismin aiheuttamia traumoja. Ndiaye on todistanut ystävänsä verisen kuoleman; ystävä on pyytänyt häntä lopettamaan ystävän kärsimykset, mutta Ndiaye ei siihen kyennyt. Diop tutkii syyllisyyttä ja hyvitystä ja toisaalta kostoa, mielenterveyden pirstaloitumista. Vaikka Ndiayen toiminta näyttäytyy inhottavana, Diop toteaa romaanissaan, että kaikki sotivat ovat hulluja: normaalimpaa on pelätä kuin juosta päättömästi rintamalla. Diop tutkii kauniisti joskin hieman lyhyesti sitä, miten trauma hajottaa mutta miten traumatisoitunur usein myös liiaksi leimataan.


It was only once Mademba was dead that my mind opened enough to let me see what was hiding there. You might say that with Mademba's death, a big metal seed of war fell from the sky ans cracked my mind's shell in two. God's truth, a new sufferibg joined with the old one. The two contenplated each other  they explained each other, they gave each other meaning."



Mielenterveyden ohella tärkeää romaanissa on sen tunnustaminen, että mustat (afrikkalaiset) olivat tärkeä osa 1.maailmansotaa. Ndiaye toteaa alussa, ettei hän ole ihminen, ja mielestäni sen voi tulkita kahdella tavalla: sota tuhoaa ihmisyyden, ja toisaalta valkoiset eivät nähneet mustia ihmisinä vaan voimana, jonka voi syöttää taistelujen uhriksi ja tapattaa etulinjaan. Kysypä itseltäsi, kuinka monta kertaa historiantunneilla puhuttiin mustien roolista maailmansodissa? Jep. Siksi tämä kirja on tärkeä.


Diopin romaanissa kiehtovinta on sen lyyrinen tyyli. Tuntuu kuin tekstillä olisi melodia, niin taitavasti Diop hyödyntää toisteisuutta.Anna Moschokovis on kääntänyt teoksen ranskasta englantiin ja ainakin itselleni kieli tuntui soljuvalta, vaikken alkuperäiskielellä lukenutkaan.


Jotkut ovat kritisoineet Diopin tapaa käyttää seksuaalista sanastoa sodan kuvauksessa. Kritiikit luettuani aloin huomata, että sekä seksuaalisuuden kuvaus että naishahmot kuvattiin kuten mieskirjallisuudessa yleensä: miehisestä näkökulmasta. En tiedä, pitäisikö itkeä vai nauraa kohtaukselle, jossa tyttö odottaa puuta vasten, että poika makaa hänet, ja on sitten kostea ja valmis, kun akti alkaa. Juoksuhaudan vertaaminen vulvaan oli sekin aika esineellistävää. En myöskään pitänyt ajatuksesta, että (hetero)seksi tekee pojasta miehen. En tiedä, voiko seksuaalisuuskuvauksia lukea jotenkin metaforisemmin, mutta minua ne eivät puhutelleet ja laskivat kokonaispisteitä.


Kaikesta huolimatta Diopin teoksessa on paljon hyvää, ja erityisesti lämmitti sen lyyrinen kieli. Kannattaa antaa mahdollisuus puutteista huolimatta.


Kommentit