Siirry pääsisältöön

Édouard Louis: Väkivallan historia

 



SV: väkivalta, trauma, r/iskaus

Édouard Louisin romaani Väkivallan historia käsittelee traumaa ja raiskausta, sitä, miten uhrin tarinaa kerrotaan ja miten uhrin läheiset ja yhteiskunta väkivallasta puhuvat. Tämä kirja on raaka ja triggeröivä, en suosittele herkimmille, mutta silti siitä tuli yksi lempikirjoistani, niin taitavasti Louis traumasta kirjoittaa.


Minulle Väkivallan historiassa tärkeää oli se, miten se käsittelee traumaa ja väkivallan merkitystä yksilö- ja yhteiskuntatasolla. Jo romaanin alkupuolella Louis kirjoittaa, miten oikeusprosessi pakottaa uhrin kertomaan tarinaansa yhä uudestaan, ja samalla, kun hänet määritetään tarinansa kautta, hän ei pääse osalliseksi tarinan todellisuuden arvioinnissa.


Louisin romaanissa äärimmäisen kiinnostavaa ovat sen kertojavaihdokset. Kuka puhuu ja kuka kertoo? Teos alkaa kohtauksella, jossa Édouard salakuuntelee siskoaan, joka puhuu veljensä raiskauksesta. Sisko onkin äänessä yhtenään: toisaalta siskon ääni tuntuu sijaisstraumatisoituneen tavalta purkaa tapahtunutta, toisaalta hän paikkailee asioita, joita Édouard ei enää muista. Siskon ääntä käytetään traumatapahtumahetken kuvailuun, siis siihen, miten tapahtuvat etenivät. Äänivaihdoksella Louis etäännyttää lukijan tarkastelemaan tilannetta ulkopuolelta. Ratkaisu on kiinnostava, sillä itsellenikin traumatapahtumat näyttäytyvät jonain, jota voi kuvata ulkopuolelta mutta johon ei saa tunneyhteyttä. Trauman seurauksia on helpompaa analysoida oman äänensä kautta, mutta traumassa itsessään olennaista on, että oma ääni, kokemus ja kieli häviävät itse tapahtumahetkellä.


Louis kysyy romaanissaan, kenellä on oikeus arvioida väkivallan kokeneen tarinaa. Sisko kertoo Édouardin tarinaa ja siten ottaa sen omiin nimiinsä: hän tekee siitä tulkintoja, joiden todenperäisyyttä siskoa kuunteleva aviomies ei voi arvioida.


Päähenkilö pohtii oivaltavasti, että hän kokee, että vain hänellä on oikeus puhua traumasta. Toisinaan, kesken siskon puheenvuoron, Édouard keskeyttää ja kommentoi salaa, suluissa, tämän näkemystä: näin rakentuu vuorovaikutus tapahtuman kokijoiden välille. Eri ihmiset selittävät traumaa eri tavoin, yrittävät järkiperäistää. Sisko on sitä mieltä, että olisi Édouardin pitänyt tietää ja arvata, miten käy. Hän syyllistää uhria, kuten niin moni muukin raiskatun tai muun trauman kokeneen kanssa keskusteleva.


Édouard itse uskoo enemmän sattumanvaraisuuteen, mutta haluaa kuitenkin ymmärtää, miksi tuli raiskatuksi. Hän myöntää, että haluaa muistaa raiskaajasta vain hyvät puolet. Ehkä hän siten luo tarinastaan ymmärrettävän ja eheän? Ehkä siksi romaanissa käsitellään niin paljon raiskaajan taustaa. Tunnistan saman ajatuskulun omasta traumastani: en kaivannut muilta tekijän kauhistelua, yritin jopa puolustella häntä, jotta jotenkin voisin ymmärtää, miksi kävi kuten kävi.


Tärkeä osa Väkivallan historiaa on Édouardin kuvaus siitä, mitä poliisikuulusteluissa tapahtuu. Ilmenee, että myös poliisit omivat Édouardin kertomuksen itselleen tai, pikemminkin, johdattelevat häntä tiettyyn suuntaan, vähättelevät esimerkiksi aseen merkitystä. Lopulta Édouard ei ole varma, ovatko hänen muistonsa aitoja. Louis ottaakin teoksessaan kantaa siihen, miten tyly oikeuslaitos on raiskauksen uhreille ja miten helposti uhri saadaan kertomaan sitä, mitä halutaan kuulla.


Väkivalta on osa uhrinsa historiaa, mutta samalla historia on nykyhetki ja tulevaisuus: tarina kulkee aina jollain tavalla ihmisen mukana. Siitä tekee tulkintoja yhä uudestaan ja uudestaan. Sekä yhteiskunta että uhrin läheiset osallistuvat tulkintojen tekoon ja usein varastavat uhrilta sekä toimijuuden että oikeuden itsemäärittelyyn. Kuunteleminen ja tukeminen ovat yllättävän vaikeita taitoja, Louisin romaani osoittaa.


Édouard Louis: Väkivallan historia

Tammi 2020 (2016)

196 s.

5/5

Kommentit