Helena Sinervo: Tytön huone

Helena Sinervo: Tytön huone
WSOY 2020
250 s.
Pisteitä: 4/5 

Tytöt haluavat pois kotoa, niin se vain on. Tytöt heittävät hyvästit huoneelleen ja haikailevat avarampia oloja, vaikka juuri heille maailma näyttää rujot puolensa. Sofiakaan ei vielä ymmärrä, että kaikki ihmiset eivät eläydy toisten kärsimyksiin vaan haluavat päinvastoin tuottaa niitä, polkea jalkoihinsa ja nitistää. Joillekuille elämän pääsisältö voi olla pääsy niskan päälle ja kontrolliasemaan, vaikka saisi kynsiinsä vain yhden nuoren naisen, kadehdittavan hyväosaisen ja siksi vihattavan. Tyttö ei välttämättä tunnista sitä piirrettä eikä usko havaitsemaansa. 

Äidiksi tultuani - tai no, oikeastaan jo raskausaikana - minua alkoivat kiinnostaa äitiyden ja vanhemmuuden tematiikat kirjallisuudessa. Helena Sinervon Tytön huone vastaa tähän tarpeeseen hyvin: se on kertomus äitiydestä hetkellä, jolloin tytär on muuttamassa pois kotoa. 

Tytön huoneen asetelma saa minut kysymään, miksi tällaisesta arkipäiväisestä - ainahan joku on lentämässä pesästä - mutta samalla ainutkertaisesta tapahtumasta ei ole kirjoitettu aiemmin? Tämähän on yksi vanhemmuuden merkkipaaluista ja suuri kokemus myös sille, joka muuttaa ja aikuistuu. 

Vanhemmuus on paitsi sitä, että jostakin on tullut osa sinua, myös sitä, että se joku irrottaa, lähtee omilleen. Neljän kuukauden ikäinen vauvani on jo alkanut tutkia maailmaa: hän kannattelee itse päätään ja kääntää katseensa minne haluaa. Tapailee ryömimisliikkeitä, ja kohta, eli 18 vuoden kuluttua, muuttaa kotoa. Hah!

Tyttären itsenäistymisen kanssa kamppailee myös Sinervon romaanin Saara, Raamatun mukaan nimetty. Olenko ollut äitinä riittävä, Saara kysyy. 

Hän yritti syrjäyttää häpeän ja riittämättömyyden tunteet listaamalla äitiyden suoritteita. Tuhannesti olen leiponut pullaa ja paistanut lettuja. Lukemattomat kerrat olen työntänyt uuniin makaronilaatikon. Tämä kaikki uurastus ja kiintymys painaa ja kiskoo sydäntä niin kuin sen vasemmasta yläkulmasta johtaisi piuha, jota joku tai jokin tempoo kylkiluiden välistä ulos rinnan lävitse.

Tytön huoneessa olennainen konflikti on Saaran, äidin, sisäinen. Tyttären maailmanmatka muistuttaa häntä omasta nuoruudestaan, jolloin hän matkusti Pariisiin. Siellä hän tapasi miehen, oman elämänsä Siniparran. Kertoako tyttärelle siitä, miten seksistinen ja väkivaltainen maailma voi naiselle olla? Vai antaako Sofian itse tehdä omat valintansa, ehkä omat virheensäkin? Onko siitä edes apua, jos omat kokemuksensa kertoo?

Sinervon kirjoittama sisäinen konflikti on yleismaailmallinen. Miten suojella lastaan riittävän hyvin? Miten hänet voi valmistaa tilanteisiin, joihin ei itse ollut varautunut? Sukupolvierot kohtaavat toisensa: äiti haluaisi varoittaa ja varmistaa, lapsi haluaisi mennä, uskaltaa ja luottaa.

Sinervon luoma äitihahmo on hyvin inhimillinen. Hän kokee riittämättömyyttä ja toisaalta tarvetta päteä, kertoa lapselleen, että näin asiat saattavat olla. Toisaalta Saara on selvästi oppinut lapseltaan ilmastopolitiikkaa, vaikka samaan aikaan kompastelee sukupuolen moninaisuuden ymmärtämisen kanssa. 

Tilan käsite on Sinervon romaanissa kiinnostava. Se konkreettinen tila, jossa tyttö on asunut, uhkaa jäädä tyhjäksi. Romaanin alussa Saara pohtii, ottaako hän huoneen omaan käyttöönsä, viekö hän elämäänsä uuteen suuntaan. Jos hän jättää huoneen entiselleen, ripustautuuko hän tyttäreensä? Toisaalta tytön huone on se tila, jossa tyttö voi maailmassa liikkua. Tila on rajattu: seksismi ja valtasuhteet ovat rajanneet ainakin Saaran nuoruutta. Sofialle maailma taas näyttäytyy rajattomana. 

Tytön huone on kiinnostavaa luettavaa sekä äideille että tyttärille. Saaran trauma on tuttu minullekin: maailmassa on miehiä, jotka tahtovat naisille pahaa. Saaran tapa käsitellä omaa traumaansa on varoitella tytärtään: älä tee sitä, älä tee tätä. Mutta voiko lapsen elämää lopulta kontrolloida, tai auttaako se? Sinervon teos pohtii kiinnostavasti kasvatukseen liittyviä eettisiä kysymyksiä mutta ei kuitenkaan syvennä riittävästi sitä, miksi Saara sälyttää varovaisuuden vastuun Sofialle eikä käsittele tämän kanssa rakenteiden merkitystä väkivallan uhalle ja sen torjumiselle. Sen sijaan kieli ja kerronta ovat niin sujuvia, että Runoilijan talossa lähtee pian lukulistalleni.

Toisaalla: Tuijata ihmettelee, ettei ole saada postaustaan tyrehtymään, ja Kirjakaapin kummitus toteaa, että Sinervo rakentaa hienosti ja taitavasti kuvaa kaipaamaan jäävästä äidistä.