Henriikka Tavi: Remu

Henriikka Tavi: Remu
Teos 2023

 "Haluan sellaisen maailman, jossa/koirat saavat kulkea vapaina."

Henriikka Tavin runoteos Remu* on rakkaudenosoitus kahdelle perheenjäsenelle: Remu-koiralle ja syntymättömälle lapselle. Teoksessa kulkevat rinnakkain rakkaus muunlajiseen perheenjäseneen ja suru siitä, ettei ihmislasta ole syntynyt.

Koira ei ole lapsi, mutta se on perheenjäsen. Tavin runoissa koiraan heijastuu lapsenkaipuuta, mutta samalla lukija pysähtyy perheen käsitteen äärelle: eikö muunlajisia perheenjäseniä pidä rakastaa yhtä lailla, juuri kuten Tavi kirjoittaa? Toisaalta Tavi huomauttaa, että "en pidä siitä/että koska meillä ei ole lapsia/puhumme sinusta kuin lapsesta". Koira on omanlaisensa, ei kenenkään korvike. Silti perheessä on perustavanlaatuista surua, kun puuttuu jotakin, jota kukaan muu ei voi perheenjäsenille antaa.

Luen Tavin teosta, kun olen viimeisellä kolmanneksella raskaana, ja runot herättävät kipeitä kysymyksiä. Miksi toiset saavat lahjan, lapsen, ja toiset jäävät ilman? Tavi kuvaa lapsen toivomista ja toivon menettämistä riipaisevan kauniisti: "olet ihme, vaikkei ihmeitä ole/ja kerta toisensa jälkeen kuitenkin/uskon sinun jo järjestelevän minussa/tilaa ja aikaa". Jokainen raskautta toivonut, miten paljon noiden rivien väliin mahtuu. Kuukautiskierto, ovulaatio, kehon seuraaminen, kuvitellut raskausoireet, kuvitellut tulevaisuudet. Toisille unelmat toteutuvat, toisille jää käteen olemisen tapaluokkia ja aikamuotoja: "isäsi äänen sinä/kuulet, kuulisit, olisit kuullut".

***

En ole ollenkaan koiraihminen, mutta sen verran minäkin olen huiskuhäntiä tavannut, että aistin Tavin runoista varsin aitoa koiramaisuutta.

"Jaakko!/Tuleeko sieltä: Jaakko!/Ei Jaakko, ei Jaakko, ei Jaakko/mutta jospa/nyt", haukkuu koira, ja lukija kuulee rappukäytävään, miten oven takana kynnet rapisevat ja häntä viuhtoo seinää (ja ehkä pudottaa pari asiaa eteisenpöydältä). Runot ponnauttavat mieleen monia koiramuistoja.

Huomaan, että muunlajisten nostaminen runouden keskiöön haastaa käsitykseni runoudesta. Kenen suulla runoja kirjoitetaan? Kenen ääni pääsee kuuluviin? Miksi taide on niin ihmislähtöistä?

***

Visuaalisuus, asettelu ja fontit ovat tärkeä osa Remua. Onpa koira saanut oman kuvallisen fonttinsakin. Millaista on runous, joka ei pohjaa pelkästään ihmiskielen ulottuvuuksiin? Jään pohtimaan välilyöntejä, rivitystä, läähättävää toistoa: sitä, millaisia tulkintoja ne saavat, kun niitä peilaa koiran viestintään.

Koirattomana ihmisenä en ehkä tunnista kaikkia niitä koiratalouden sävyjä, joita Tavi on teokseensa kirjoittanut. Mutta tunnistan Remusta paljon sellaista, minkä oma lapseni on minulle opettanut. Pienet ilot! Innosta pakahtuva katse! Uteliaisuus! Itseä pienemmät perheenjäsenet näkevät maailman toisin, ja ehkä juuri siksi lapsissa ja eläimissä on lohtu. Tavi kirjoittaa koiran tunne-elämästä kiihkeästi ja rakastaen. "Eläimeen eläytyminen on tapa nähdä maailma toisin", Tavi kirjoittaa.

*kirja saatu arvostelukappaleena Teokselta, kiitos 💛