Onko pakko olla sosiaalinen? Marika Riikosen Yksin, kiitos

Marika Riikonen: Yksin, kiitos
Hertta 2023
264 s.

Uudehko kustantamo Hertta on antanut varsin ihastuttavan kuvan itsestään sekä julkaisuillaan että somepresenssillään, ja siksi on tuntunut kivalta, että Marika Riikosen Yksin, kiitos on saanut näkyvyyttä kirjasomessa. 

Luen Riikosen teosta sairaslomalla, joka on jatkunut kolmisen viikkoa. Miten hirveän pitkä aika olla enimmäkseen kotona, voisi joku ajatella. Minä olen hädin tuskin ehtinyt palautua syksyn ensimmäisen opetusviikon sosiaalisuudesta, ja vaikka en tapaa kuin perhettäni, tekee iltaisin mieli sanoa puolisolle: tehdäänkö vähän omia juttuja?

On siis selvää, että minä viihdyn yksin, ainakin silloin, kun se tapahtuu omilla ehdoillani ja tietyissä puitteissa. Enhän ole sairaslomallanikaan ollut varsinaisesti yksin: olen puuhaillut somejuttuja ja viestitellyt ystäville lähes tunneittain. Lähitapaamisia en jaksaisi lainkaan niin intensiivisesti. 

 Riikosen Yksin, kiitos käsittelee juuri nautinnollista, itse valittua ja toivottua yksinoloa. Riikosen ydinteesi on jotakuinkin se, että yksinäisyydestä ja sen haitoista puhutaan paljon, toivotusta yksinolosta ja sen hyödyistä vähemmän. Samastun Riikosen teoksessa moneen havaintoon. Yksinoloajalta vaaditaan tehokkuutta. Töissä saa istua yksin, jos tekee työjuttuja. Kotona oma aika olisi hyvä käyttää vaikkapa vaatteiden viikkaamiseen. Toisaalta omalle ajalle asettaa vaatimuksia itsekin: haluan tehdä tämän, tämän ja tuon, nyt kun kerrankin saan rauhaa. Sitten chattaan ystävien kanssa, enkä anna itselleni rauhaa. 

 Yksinolon outous liittyy ajatukseen siitä, että ihmisen pitäisi olla yhtenään sosiaalinen ja mieluusti vastaamassa toisten tarpeisiin. Riikonen kritisoi aiheellisesti ajatusta siitä, että puolison kanssa pitäisi olla symbioosissa ja vapaa-aika viettää yhdessä. 

Niin paljon kuin Riikosen havaintoihin samastuinkin, Yksin, kiitos oli uuvuttava lukukokemus. Riikosen rempseä tyyli ei iske minuun. Vaikka tunnepitoisessa "mitä helvettiä" -tyyppisessä ihmettelyssä on oma voimansa, vie vahva affektisuus toisinaan kauemmas sisällöstä. 

Riikosen suorasukainen,ehkä humoristinenkin, purevuus ilmenee heti alussa, jossa hän tekee eron yksinäisyyden ja yksinolon välille ja motivoi teoksensa aihetta media-analyyseillä. Yksinäisyysjutut ovat kuulemma "ulinaa", "pelottelua" ja "rypemistä". Ihan purematta en niele sitä, että yksinäisyyttä kyllä löytää, jos sitä kaivaa - on varsin hyvin tutkittua, että Suomessa ollaan yksinäisiä. 

Riikosen tapa asettaa ilmiöitä vastakkain viekin argumentoinnin paikoin varsin vaarallisilla vesille. Yksinkertaistaminen ja yleistäminen vesittävät tärkeitäkin huomioita. On esimerkiksi ihan pätevää kritisoida yksinolemiseen liittyviä traumakeskeisiä puhetapoja, mutta voisiko ilmiöitä käsitellä enemmän limittäisinä kuin toisiaan poissulkevina? Riikosen tapaan yksinolo on minullekin ennen kaikkea luonteenpiirteistäni johtuvaa luontaista tarvetta olla vain itseni kanssa, mutta tunnistan myös traumojen vaikutuksen. Sosiaaliset tilanteet ovat menneisyyden kokemusten takia usein niin kuormittavia, että puhtainta iloa ja palautumista koen silloin, kun saan olla vailla toisten läsnäoloa. Jos minulla olisi ollut turvallisempia kiintymyssuhteita, viihtyisin seurassa enemmän. Koska ei ole ollut, oma sisäinen maailmani tuo minulle enemmän turvaa kuin toisten seura.

Riikonen osoittaa teoksessaan, miten monet yhteiskunnalliset rakenteet vaikuttavat käsityksiimme yksinolosta, sen luonteesta ja (epä)tärkeydestä. Paikoin teksti luikertelee turhan kauas ydinasioistaan: mm. suomen kielen sukupuolittuneisuus tuntui enemmän rönsyltä kuin ydinteeman argumentoinnilta. 

Erityisen ansiokkaina huomiona pidän esimerkiksi sitä, että yksinolo problematisoidaan ja psykologisoidaan yksilön vioista johtuvaksi haittatilanteeksi, johon pitää puuttua. Miksi pitäisi? Ehkä yksin olevat kaipaavat vain enemmän vahvistista siihen, että he kelpaavat sellaisina kuin ovat, eivätkä läheiset heitä unohda, vaikka yksinolokausi olisi pidempikin. Riikonen kirjoittaa osuvan nasevasti myös juhlista, joissa yksinoloon ei ole mahdollisuutta ja joissa näyttäytyy usein epäkohteliaana, jos lähtee kovin nopeasti kotiin. Samastun!

Siitäkin on tärkeää puhua, että yksin oleminen ja asuminen on aivan yhtä aikuismaista kuin perinteisiin perhemalleihin sujahtaminen. Yhteiskunta suosii pariskuntia ja (ydin/lapsi)perheitä. Riikosen terävistä havainnoista huolimatta vähän väsyneeltä tuntuu se, että loppupäätelmänä huomautetaan, että lasten hankkiminen se itsekästä ja tuhoavaa vasta onkin. Vaikka ymmärrän, mistä turhautuneisuus kumpuaa, kaipasin enemmän oman näkökulman perustelua, vähemmän vastakkainasettelua. Toisaalta, jos toisetkaan eivät sitä tee, voiko stereotypioiden uuvuttamaltakaan sitä vaatia?

Riikonen kaipaa ymmärrystä yksinolon ihanuudelle, muttei tarjoa sitä itse niille, jotka ovat eri mieltä. Viitatessaan Outi Mäkisen Karuun planeettaan Riikonen sortuu samaan vähättelyyn, josta arvostelee muita. Yleisen tason keskustelu henkilöityy kummasti Mäkiseen ja Lindroothiin. Miksi kirjansa ei-toivotusta sinkkuudesta kirjoittaneen pitäisi alkaa ajatella, että ei sillä väliä, jos rakkautta ei löydy? Ehdotus on sama kuin yksinolovajeesta kärsivälle sanoisi, että entä jos nyt alkaisit nauttia pippaloista. 

Kuten Mitä luimme kerran -blogin Laura hyvin tiivistää, Riikosen teos sopii niille, jotka yksinolodiskursseihin turhautuneina kaipaavat samanmielistä seuraa. Yksityiskohtaisempaa analyysia etsivälle kirja jää yleiskatsaukseksi. Riikonen keskustelee kyllä laajasti muun kirjallisuuden kanssa, ja lähteistöstä löytyy lisää aihepiiriä käsitteleviä teoksia.