Malin Lindroth: Vanhapiika Atena 2019 (2018) Suom. Hannimari Heino 115 s. Pisteitä: 4/5 Kuullessaan sanan "vanhapiika" monet ajattelevat oitis, että puhe on naisista, jotka elävät kuin reservaatissa, miehistä erillään Mutta ei vanhapiika ole mikään toisinajattelija, joku patriarkaatille selkänsä kääntävä. Hän pikemminkin maksaa kovan hinnan siitä, että yrittää elää järjestelmässä, joka on tehnyt selvästi hänen olevan arvoton. Tyttöystäväksi, vaimoksi, rakastajattareksi ja äidiksi häntä ei ole kelpuutettu. Tyyliltään Vanhapiika on autofiktiivinen, ja itsetietoisuudessaan se asettuu linjaan esimerkiksi Rachel Cuskin Ääriviivojen, Aino Vähäpesolan Onnenkissan ja Maggie Nelsonin Sinelmien kanssa. Vanhassapiiassa kiehtovaa on se hieno tapa, jolla Lindroth ottaa haukutun ja väheksytyn vanhapiika-käsitteen haltuun. Lindroth kertoo kaipaavansa nimeä; hän tarvitsee position, jossa olla ja josta käsin toimia maailmassa. Käsitteenä vanhapiika aiheuttaa ihmisissä ...