maanantai 9. helmikuuta 2015

Milena Michiko Flašar: Kutsuin häntä Solmioksi

Milena Michiko Flašar: Kutsuin häntä Solmioksi
LURRA Editions
173 s.
Pisteitä: 3/5
"Ensimmänen mitä minulle tulee mieleen, on se, että on vaikeaa kertoa jotakin. Jokainen ihminen on kokoelma tarinoita. Mutta minä taas. Epäröin mitä sanoisin. Minä pelkään tarinoiden keräämistä. Olisin mielelläni vain yksi tarina, jossa ei tapahdu mitään. Oletetaan, että te heittäydytte huomenna aamulla junan alle. Mitä merkitystä silloin olisi sillä, mitä minä tänään teille kerron? Ja onko sillä muutenkaan mitään merkitystä? Mutta kuten sanoin. Se on vaikeaa. Ensimmäinen, mitä mieleeni juolahtaa, on: me ajalehdimme sulavalla jäälautalla."
Kaksi yksinäistä, molemmat menettäneet. Eleetön romaani sanattomuudesta, ystävyydestä, vapautumisesta.

Sanattomuus: Flasarin romaanissa kaikkiin tärkeisiin hetkiin liittyy sanattomuus. Päähenkilöt ovat hiljaa silloin, kun pitäisi sanoa jotakin, silloin, kun pitäisi vapautua, uskaltaa, rohjeta. Kyky asettaa ajatuksensa sanoiksi vaikuttaa olevan tekijä, joka johtaa yhteisöllisyyteen - vaikeneminen on eristäytymistä, eristäytyminen vaikenemista. Mutta hiljaisuuskin on kantaa ottamista, olemista, vaikuttamista, kieltä ennen kaikkea: Olin oppimani kielen kyllästämä, ja jopa minun vaikenemiseni oli puheen muotoista. Kun päähenkilöt vapautuvat, puhe tulvii esiin, se kuuluu ihmisluontoon, on jotakin olennaista. Sanat ovat merkityksellisiä mutta myös vaikeita: kertominen ei tapahdu itsestään, ei myöskään vapautuminen. Toisinaan kaikkein tärkeimmät asiat jäävät sanomatta, puhumatta.

Eleettömyys: Kutsuin häntä Solmioksi on tyylikäs, tyylitelty teos. Sen eleettömyys ja rauhallisuus sopivat suomalaislukijalle: turhasta ei jaaritella, kaikki tiivistyy pieneen. Flašar käyttää kauniita virkkeitä, kielikuvia, keskittyy olennaiseen. Romaanissa on hienotunteisuutta ja hiljaisuutta, ja minulle se näyttäytyi japanilaisena romaanina, kertomuksena japanilaisista ajattelutavoista, japanilaisesta kulttuurista. Japaniko juuri lie ollut syynä, mutta mieleeni muistui Maxence Ferminen pienoisromaani Lumi, joka sekin oli yksinkertainen mutta puhutteleva, kaunis. Pidän yksinkertaisuudesta, eleettömyydestä, hiljaisuudesta.

Sekavuus: Kauniista elementeistä huolimatta Kutsuin häntä Solmioksi ontuu. En osaa erottaa, missä määrin syy on omaa keskittymisen puutetta, missä määrin romaanista johtuvaa, mutta putosin liian usein kärryiltä, sekoitin päähenkilöt, sen, kuka puhuu. Näin lyhyessä romaanissa sellainen häiritsee erityisesti: kun kaikki on niin tiivistä, yksinkertaista, ei lukijalla ole varaa hapuilla, etsiä reittiä tulkinnoilleen. Romaani hajosi käsiin, kun en pystynyt pitämään hahmoja erillään; en saanut kokonaisuuskuvaa teoksesta, teemoista. Oman harmituksensa toi sekin, että luin kirjan lyhyissä pätkissä, usean päivän aikana, ja siksikin kadotin otteen.

Kiinnostuksen ristiriidat: Tämä on ensimmäinen kirja blogiaikanani, josta kiinnostuin (ja jonka luin) puhtaasti toisen bloggaajan postauksen perusteella. Kiitokset Ullalle. Kirjastosta tämä kirja ei nimittäin olisi noin vain lähtenyt matkaani - harvoin koen kansikuvia niin kuvottaviksi kuin tämän kirjan kohdalla! Ei ihan auennut. Lukukokemus oli kuitenkin miellyttävä, nautin tämän kirjan sulavuudesta, yksinkertaisuudesta, japanilaisuudesta, kulttuurisuudesta. Nimi ihastutti minua alkuun erityisesti, sai kiinnostukseni heräämään.

Lukurauha: Eilisen lukurauhasta ei ole paljon kerrottavaa: sitä ei juuri ollut. Olen viime päivät uppoutunut muihin asioihin, lukeminen jäi, olin ajatellut muiden bloggajien tapaan lukumaratonia, mutta äh, sekin jäi. Kunnollinen lukupäivä tosin täytyy pitää piakkoin - kaipaan sitä kutkuttavaa lukuintoa, joka innostaa heräämään tavallista aikaisemmin ihan vain siksi, että pääsisi kirjapinon kimppuun :)

4 kommenttia:

  1. Kiinnostuin tästä kirjasta jo Ullan postauksen jälkeen ja sinun tekstisi aikaansai lisäkiinnostusta, vaikka et aivan tästä teoksesta vakuuttunutkaan.

    VastaaPoista
  2. Joo, harmittaa ihan, että en päässyt täysin kirjan matkaan! Jossittelu ei auta, mutta tämä lukukokemus on hyvä esimerkki siitä, että lukurauha on tärkeä juttu. Jos olisin jaksanut keskittyä ja perehtyä kirjaan paremmin, olisin varmaan osannut nimetä useamman positiivisemman jutun tästä kirjasta.

    VastaaPoista
  3. Minulle tämä oli hyvä kokemus, myös lukemisen jälkeen. En osaa edes selittää, mutta tämä avasi ajatuksiani Murakamin suhteen. Olen ollut Murakami fani, mutta tämä lisäsi ymmärtämistäni. Tämä vaatii mainitsemasi lukurauhan. Että tavoittaa edes palaen tuota kulttuuria.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, itselleni juuri japanilaisuus jäi tästä kirjasta leijumaan mieleen, ja jos olisin keskittynyt teokseen paremmin, se olisi ehkä avannut vielä suurempia väyliä kyseiseen kulttuuriin ja sitä kautta muihin japanilaisiin kirjoihin. Itse muistelin tuota mainitsemaani Lumi-kirjaa, ja mietin kovasti sitä, onko väärin, että mieleen muistuu heti saman kulttuurin tai maan kirjat, vaikka kirjoilla ei edes olisi paljoa yhteistä. Ehkä kaikissa näissä romaaneissa sitten kuitenkin on tavoitettu jotain olennaista japanilaisuudesta, tiedä häntä.

      Poista